Palaneen kirjan sirpaleet

PUNAISIA VALOJA

Lila/ Mä ajattelin, että laittaisin tästä eteenpäin varoitukset tän kommentteihin, koska ne saattaa sisältää spoilereita novellin tapahtumista. Jos siis olet varma että tulet lukemaan novellin joka tapauksessa, ei sinun tarvitse lukea varoituksia. Pyydän myös ettei kukaan muu laita varoitus kommentin kanssa samaan osioon kommentteja. Varoitukset löydät tästä-->

♦️♦️♦️

Viimeinen koulupäivä ennen kesälomaa oli juuri päättynyt. Vapauden tunne kupli rinnassani kun pistin kuulokkeet korviin ja laitoin musiikin soimaan. Tahssahtelin sävelten tahdissa kohti vapautta, joka askeleella kauemmas vankilastani, koulusta.

"Nähdään huomenna rannalla!" Emma vielä vilkutti kiivaasti ennen kääntymistä omaan suuntaan, vaikka olimme sopineet näkevämme jo huomenna uimisen merkeissä. Vilkutin Emmalle heipat ja hymyilin, vain hymyilemisen ilosta. Olisin voinut syleillä taivaalla kirkkaana paistavaa aurinkoa, kuivaa asfalttia ja kavereitani, mutta en tahtonut vaikuttaa hullulta.

Musiikki rytmitti askeleitani, lauloin äänettömästi sanoja ja tunsin eläväni täysillä.

Lähdin kävelemään suojatielle, huomioimatta punaisena palavaa liikennevaloa. Tällä tiellä ei koskaan ajanut ketään, oli oikeastaan kummallista että tielle oli edes asennettu liikennevalot.

Astun suojatien valkoiselle raidalle. Punainen valo erottuu silmäkulmasta uhkaavan kirkkaanan musiikin vallatessa kaiken tilan aivoista, täyttäessä pään sävelillään.

Yhtäkkiä kaikki ympärillä tarkentui. Kuulin musiikin läpi auton jarrujen kirskuvan, joku huusi. Näin yhtäkkiä tarkemmin ympärilleni, millisekunnit muuttuivat minuuteiksi. Punainen auto lähestyi vasemmalta sivulta, näin ratissa naisen kasvot. Auton valot pistivät silmään, ne tuntuivat sokaisevan vaikka niin ei olisi pitänyt käydä päivänvalossa, keskellä auringonpaistetta.

Auto jarrutti, mutta vauhti oli kova. Näin kuinka se tuli yhä lähemmäs, samalla kun musiikki kiihtyi ja vei mukanaan.

Tunsin osuman, mutta se ei sattunut. Hetken näin vain sinistä, pilvetöntä taivasta. Sitten taivaan tilalle tuli karhea asfaltti, ja taivaan sinisyys näkyi enää viiruna jossain kaukana.

Toinen nappikuulokkeista vieri parinkymmenen sentin päähän. Se oli haljennut, mutta toisen oli yhä oltava korvassani sillä musiikki soi yhä vallaten maailman ja ympäristön.

Musiikki soi liian kovaa. Se kirskui korvissani ja sattui päähän, vei liikaa tilaa.

Musiikki koveni kovenemistaan, laulajan ääntä ei enää erottanut sen seasta.

Rummut lyövät liian nopeasti, liian epätasaisesti. Ylitän suojatien punaisten valojen yhä välkkyessä näkökentässä. Musiikki rytmittää kehoani, se vie hallinnan.

Jostain kuuluu huutoa, mutta jatkan kävelyä. Aurinko häikäisee, se on liian kirkas. Valoja välkkyy ympärillä, silmiin sattuu.

Yhtäkkiä asentoni oli vaihtunut, ehkä joku oli kääntänyt minua. Näin taas sinisen taivaan, näin kaukana ylhäällä lentävän linnun. Tunsin jonkun kovan painuneen käsivarteeni, ehkä se oli auton rengas.

Äänet sattuivat korviin, musiikki rytmitti kaikkea ympärillä tapahtuvaa.

Musiikki voimistuu. Rumpu lyö, se lyö liian kovaa, lyönti värisyttää kehoa. Käännyn katsomaan suojatielle, jossa yhtäkkiä on paljon ihmisiä. Keskellä kaikkea on punainen auto. Jossain vilkkuu valoja.

Maassa auton vieressä makaa punainen hahmo. Ei, hahmo ei ole punainen, vaan sen kauttaaltaan värjännyt veri.

Käännän katseeni, jatkan kävelyä musiikin yhä vain koventuessa. Haluan päästä päämäärääni, mutta musiikin yhä vain koventuessa ja äänten sattuessa on vaikea muistaa mikä päämäärä on.

Tunsin musiikin koko kehossani, odottaessani kipua. Kaikki oli vieläkin liian selkeää, kuulin jokaisen äänen liian kovana ja ymmärsin ympärillä tapahtuvan yhä täydellisesti. Jostain kuului sireenien ujellusta, ehkä ambulanssi oli tulossa.

Tiesin että kivun kuului tulla törmättyäni autoon ja lennettyäni osumasta asfalttiin. Tunsin veren ylläni, mutta kipua ei yhäkään tullut. Vain musiikki tuntui kehossani liian vahvana, melkein sattuen.

Ihmisiä tuli paikalle yhä enemmän. Joku tuntematon mies tarttui minuun, käänsi minut niin että näin hänen kasvonsa. Hänen suunsa liikkui, mutta musiikki oli jo yltynyt niin kovaksi etten kuullut sanoja.

Rumpu lyö. Näen silmieni edessä välähdyksiä minuun osuvasta autosta. Yritän ravistaa ne päästäni ja jatkaa kävelyä. Kuvat ovat vain kuvitelmaa, auto ei oikeasti osunut minuun. Minä olen tässä, elossa. Auto ei ajanut ylitseni kävellessäni suojatien yli.

Suojatien valo on vaihtunut vihreäksi, mutta kukaan ei ole ylittämässä sitä.

Musiikki yltyy yhä kovemmaksi. Tahdon jatkaa kävelyä kauemmas, poispäin onnettomuuspaikalta.

Musiikki oli jo niin kovaa etten enää kuullut muita ääniä. Olisin tahtonut ottaa kuulokkeen korvasta mutta en onnistunut liikkumaan.

Ja silloin se iski. Kaikki kipu vyöryi ylleni, värähteli musiikin tahdissa ja valtasi ajatukset. Tajusin kuolevani. Maisema muuttui sumuiseksi, ainoa mitä tunsin oli musiikin rytmittämä kipu. Musiikki sävelsi kipua, se sai sen iskemään yhä uudestaan liian kovien rummunlyöntien tahdissa.

Olisin tahtonut pyytää ketä tahansa ottamaan kivun pois. En kuitenkaan pystynyt liikuttamaan suutani muodostaakseni sanoja.

Musiikki soi liian kovaa. Tuntuu että pää murkaantuu sen puristuksessa. En pysty jatkamaan kävelyä. Puristan päätäni käsillä, yritän saada musiikin pois. Huudan tuskasta, taivun karrelle kivusta äänten koventuessa. Kukaan ei näe taikka kuule minua.

Yhtäkkiä tuntui kuin olisin noussut. Kuin musiikki olisi repivine sävelineen vetänyt minua yhä ylemmäs, kauemmas ruumiistani. En nähnyt enää kuin sumua, jossa paistoi liian kirkkaana liikennevalot ja aurinko.

Kivut alkoivat haalistua hitaasti, musiikki hiljetä. Vain rumpu jatkoi yhä lyömistään nostaen minua ylemmäs ja ylemmäs joka lyönnin välin pidetessä.

Rumpu lyö.

Olen vajonnut makaamaan kävelytielle, mutta yhtäkkiä olo helpottaa. Jokainen rummunlyönti värisyttää kehoani, mutta muuten on hiljaista. Nousen jalat täristen seisomaan, aikeissa jatkaa kävelyä.

Rumpu lyö, tällä kertaa sen lyönti ei kuitenkaan enää satu niin paljoa, vaan on jo hiljaisempi.

Silmieni eteen lävähtää taas näky itsestäni makaamassa maassa suojatiellä, rikkinäisenä ja runneltuna.

Rumpu lyö, tällä kertaa tuntuen enää hipaisuna, se ei enää saa sielua värisemään tuskasta.

En pysty mennä lähemmäs katsomaan maassa makaavaa henkilöä, pian jo pelkkää tyhjää kuollutta kuorta. Pelkään näkeväni peilistä tutut kasvot verisinä maassa.

Nousin yhä korkeammalle, kipu alkoi helpottaa. Rumpu löi vielä, mutta sen voima ei enää riittänyt pitelemään minua.

Rumpu lyö enää vain juuri ja juuri tuntuen. Tahdon jatkaa kävelyä, mutta jalat eivät kanna. Tahdon päästä vapaaksi.

Pian toiveeni toteutuu. Rumpu ei enää lyö, ja hiljaisuus valtaa maailman.

♦️♦️♦️