Palaneen kirjan sirpaleet

VANKILA

Lila// tässä ois novelli, josta oon oikeastaan aika ylpeä. Ois kiva kuulla teiän mielipiteitä :D

Ps. Ootte saattaneet jo huomata, että oon surkea nimeämään mun novelleita. Olen pahoillani tästä.

Pps. Ellette jo seuraa @WattSuomi käyttäjää, jota AIVAN UPEA @SraSera ylläpitää meidän kaikkien puolesta, tehkää se HETI!

♦️♦️♦️

"Saanko tulla mukaan?" kysyn Kaidalta. Kurkkuani kuristaa jo valmiiksi, sillä tiedän vastauksen.

"Et." hän huokaisee, ja vie kätensä tummanruskeiden hiusten lävitse, kuten aina ollessaan hermostunut. "Tiedät kyllä minkälaista siellä on. Liian vaarallista sinulle."

"Tiedän", myönnyn. Siitä huolimatta en koskaan lakkaa toivomasta, että vastaus olisi tällä kertaa eri.

"Olen pahoillani", Kaida sanoo, ja tiedän hänen todella olevan. "Minun on nyt mentävä."

Nyökkään ja lasken katseeni. Kun hän avaa ulko-oven, tunnen kuuman ilman lehähdyksen kasvoillani ja nautin siitä niin kauan kuin se kestää. Pienikin kosketus ulkoilmaan on jotain. Uusien lakien astuttua voimaan se on saanut riittää minulle, sekä muille kaltaisilleni.

Kiirehdin ikkunaan ja raotan verhoa - vain sen verran, että näen raosta Kaidan ehtivän pihatien päähän, vilkaisevan molempiin suuntiin ja jatkavan matkaansa. En näe hänen kasvojaan, mutta voin kuvitella niille varovaisen, huolestuneen ilmeen.

Tahtoisin avata verhot kokonaan, tuntea auringonvalon kasvoillani ja hiuksissani, vaikka se tuleekin lasin läpi. Mutta en uskalla. Ulkona on silmiä, pahoja silmiä, ja joka päivä Kaidan lähtiessä pelkään, ettei hän palaa. Tälläkin hetkellä joku niistä voi olla katsomassa talomme ulkopuolella, ja nähdä hahmoni ikkunassa.

En voi ottaa vielä suurempaa riskiä. Kaida voi, hän voi lähteä ulos ja kävellä tiellä, tuntea soran paljaiden jalkapohjiensa alla, mutta minä en. Minun ei pitäisi olla olemassa.

Joskus ennen lähdin kotoa toiseksi naamioituneena. Mutta nyt sekin on liian vaarallista. Uusimmalta teknologialta, neurosirutunnistukselta, jollaisia usein asennetaan jopa aseiden linsseihin - niin olen kuullut - ei voi piiloutua. Se tunnistaisi minut, ja minun ei pitäisi olla, sen pitäisi olla mahdotonta. Ja niin pian kuin tunnistus olisi tapahtunut, minä räjähtäisin kappaleiksi ja perheemme sen mukana.

Me, epäihmiset, olemme uusien lakien mukaan olemattomia. Ei-olemassa. Suurin osa ihmisistä tietää, että olemme yhä täällä, mutta vain piilossa. Tavallisen näköisissä taloissa, maan alla, naamioiden takana. Me olemme täällä, ja samalla emme.

Lait kuitenkin sanovat, ettei niin ole. Epäihmiset tapettiin. Jokainen kerrallaan, haravoiden kansan läpi, kuin hiukset haravoidaan täiden varalta. Tai kasvimaa rikkaruohoista.

Paha kitketään pois.

Suljen verhot ja kiirehdin takaisin perähuoneeseen, jossa pikkusiskoni odottavat. Identtisten kaksosten, jotka virallisesti eivät koskaan syntyneet, korvia koristaa vihertävät suomut. Ne jatkuvat leualle, ja Kaidan mukaan saattavat jatkaa leviämistä vielä pidemmälle kasvoihin kaksosten tullessa vanhemmiksi.

En tiedä, tulevatko he koskaan tuntemaan auringon paahdetta ihollansa. Minä ehdin vielä kasvaa nuoruuteni ulkomaailmassa ihmisten seassa. Siinä oli etunsa ja haittansa. Minut on jo kirjattu valtion rekisteriin, minua tutkittiin ja epäihmisen piirteeni ovat tiedossa - en siis voi koskaan yrittää piiloutua, siltä varalta, että neurosiruteknologia tunnistaa minut. Kaksosilla on yhä se mahdollisuus - elleivät suomut leviä liian näkyvälle paikalle. Mutta he eivät myöskään tule koskaan kokemaan normaalia elämää.