Palaneen kirjan sirpaleet

REBEKALLE, OSA 1.

Lila// Hei taas pitkästä aikaa! Tässä olisi aika raakaversio mun uudesta novellistani josta oon vaik hutaisten korjannut virheet, pahoittelen jos niitä yhä on :)
Ja kuten näkyy tää osa on siis osa 1. tästä novellista, koska tää novelli oli aika pitkä niin ajattelin että olis parempi jakaa suoraan kahteen osaan!

♦️♦️♦️

Osa 1. Katoaminen

Olin aina halunnut olla mitä tahansa mutta kuin tavallinen. Tavallinen oli minulle kirosana. Tavallinen tarkoitti tylsää, keskivertoa. Ja olin niin tavallinen kuin olla voi. Keskimääräinen kasin tyttö, jos niin voi sanoa. En ruma, en kaunis, en kiinnostava mutta en myöskään outo. Koko meidän perheemme oli tavallinen, jopa sinä.

Vihasin sitä tavallisuutta enemmän kuin mitään.

Kunnes tuli se päivä jona sinä katosit. Sen päivän jälkeen olisin ottanut harmaan ja tasapaksun tavallisen, normaalin arjen takaisin kuin lämpimän ja turvallisen halin. Joskus myöhemmin mietin miksi tavallisuus ei koskaan ollut kelvannut minulle; mitä niin pahaa siinä oli ollut? Kaikesta huolimatta olin ollut onnellinen.

Se päivä jona katosit oli yksi elämäni pahimmista päivistä. Ei pahin, sillä pahin päivä oli se jona palasit takaisin.

**

Sinä ja minä, me olimme aina oltu toisillemme kaikki kaikessa. “Sielunsiskoni”, tapasit minulle sanoa. Olit minua juuri sopivasti vanhempi, reilut kaksi vuotta, jonka vuoksi viihdyimme hyvin yhdessä, mutta olit silti turvallinen isosiskohahmo. Rakastin sinua enemmän kuin ketään muuta, ja halusin uskoa että tunne oli molemminpuolinen. Mikään koko elämäni aikana ei ollut vihjannut, ettei se olisi.

Se päivä jona katosit alkoi aivan tavallisesti. Lähdit aamulla aikaisin bussiin. Moikkasin sinua ja jäin vielä syömään aamupalaani, sillä kouluni alkoi sinä aamuna vasta myöhemmin. Me olimme sopineet katsovamme sinä iltana viimeisen Harry potter -elokuvan, ‘Kuoleman varjelukset’. Se oli jokasyksyinen perinne, katsoa Kuoleman varjelukset marraskuun viimeisenä iltana joulukauden aloittamiseksi. En enää muistanut mistä perinne oli alkanut, joskus silloin kun olin vielä ollut ala-asteella, luultavasti siis aivan liian nuori edes katsomaan Harry Pottereita.

Olin innoissani yhteisestä illasta. Sinulla oli ollut koulukiireitä viime aikoina, ja vihdoin pääsisimme taas viettämään aikaa yhdessä. Siksi katoamisesi tekikin vielä pahemmin kipeää; miten olit saattanut lähteä juuri ennen jokavuotista perinnettämme? Tiesin olevani lapsellinen ajatellessani niin ja jättäessäni elokuvat hyllylle odottamaan paluutasi, olihan katoamisesi paljon vakavampi asia kuin pelkkä elokuvan katsomatta jättäminen.

Ja silti huomasin ajattelevani: se oli sentään perinne. Oliko se jo viisi vuotta kun perinne oli ollut voimassa, ja nyt olit rikkonut sen.

Sinä kerroit minulle aina kaiken. Kun seiskaluokalla olit saanut ensimmäisen oikean suudelmasi pojalta– laskematta siis niitä meidän harjoittelusuudelmiamme, joita olimme joskus salaa iltaisin kokeilleet –, kerroit ensimmäisenä minulle. Muistan kuinka olit ollut ihmeissäsi tapahtuneesta, ja minä toki myös puolestasi. Yhdeksäsluokkalaisena harrastit ensimmäistä kertaa seksiä; se oli tapahtunut koulun päättöbileiden jälkeen. Siitäkin kerroit ensimmäisenä minulle, vaikka olinkin vain kolmetoistavuotias ja luultavasti aivan liian pieni kuulemaan kaikkia yksityiskohtia. Olin kuitenkin pikkusiskosi, tottakai kerroit minulle. Äidille ja isälle et koskaan, ei siksi etteivät he olisi olleet hyviä ja rakastavaisia vanhempia, vaan koska se olisi ollut outoa. Mutta minulle kerroit kaiken.