Palaneen kirjan sirpaleet

LINN: 0

Kun olin 13-vuotias, leikkasin sormenpääni irti. Se ei ollut mikään hassu hauska kiva pienen lapsen idea, "leikataan sormenpäät irti", vaan sitä edelsi kaikki ne asiat jotka nyt ovat musta möykky sisälläni, kasa umpisolmussa olevaa lankaa. Lanka purkautui sormenpäistäni kuin tulivuoret ja se purkautui, purkautui purkautui purkautui, ja sen oli pakko päästä vapauteen. Mädät sormet jotka olivat koskeneet mädäntyneisiin asioihin ja ne oli pakko irrottaa minusta, sillä jokainen tietää, että mätä leviää.

Sormenpäät eivät ole paikka jonne ihmiset yleensä katsovat, joten vaikka silloin kadunkulmassa itkuuni hukkuvana 13-vuotiaana en sitä ajatellut, se oli turvallista. Sormet voi peittää hanskoilla. Ja silti minulle ne ovat aina, aina läsnä, joka kerta kun otan kiinni jostain ja tunnen tylppäpintaisen arven, muistan kuinka saastainen olen.

Sen jälkeen sain lisää arpia, mutta sormenpäät pysyivät mielessäni niistä kaikista pahimpina, vaikka ne ovatkin pelkät naarmut verrattuna uusimpaan, mahassani ammottavaan aukkoon.

Se on hassu tunne; katsoa, kuinka veri vuotaa pois reiästä josta näkee sisääni, ja ajatella: "vittu." Sitten tulee se hetki, kun silmissä pyörii ja polvet pettää alta, keho ei enää toimi mutta mieli on yhä mukana valmiina toimintaan, juoksemaan ja ampumaan ja antamaan ohjeita. Ja mieli ymmärtää että vittu, että kehoni on hylännyt minut, ja saattaa olla että tässä tämä, elämä nimittäin, oli.

Se on minulle tuttu tunne.

Sitten tulee seuraava, miellyttävämpi vaihe, kun mieli alkaa vaellella eikä kuolema enää huolestuta.

Saattaa olla, että nyt olen siinä hetkessä. Kuulen Andrean tutun karhean äänen, hän huutaa jotain, mutta tuttu ääni vain saa minut hymyilemään. Veri lähtee minusta, purkautuu tulivuoren lailla, eikä tilalle tule mitään.

Se on, yllättävää kyllä, mukava tunne. Kun ei ole kykeneväinen tekemään mitään, joutuu luopumaan kaikesta kontrollista ja ajatella jostain kaukaa: "Voi paska. Katsotaan, onnistuvatko he pelastamaan minut", mutta on samalla niin kaukana, ettei mikään vaihtoehto erityisesti hetkauta. Voi katsoa vierestä, upota ajatuksiinsa ja kipuun, josta on jo tullut tavallaan lohdullista. Se on kaikki ja samaan aikaan on niin kaukana, ettei sitä enää ole.

Mutta sitä edeltää murtosekunnin pituinen, paniikinomainen hetki, kun tajuaa että vittu, nyt kehon lisäksi mielenikin hylkää minut, ja menettää kontrollin.

Kun taistelen, taistelen sen paniikinomaisen välähdyksen vuoksi. Jokainen liikkeeni ja salaman lailla iskevä käsi, painallus liipasimella, kumarrus, potku. Jokaista ajaa pelko siitä paniikista, hetkestä jona menettää kontrollin.

Jotkut sanovat, ettei pelko ole tarpeeksi hyvä syy taisteluun. Mutta minulla se toimii hyvin. Olen tappanut ihmisiä, enkä vielä ole itse kuollut.

Vielä.

Liikautan päätäni niin, että näen vatsani, josta pulppuaa verta. Onko pulppuaminen hidastunut, vai ei? En saa selvää, näköni sumenee ja tarkentuu vuorotellen. Olen jo menettänyt liikaa verta; tiedän sen leijuvasta tunteesta, pahoinvoinnista ja ajatuksistani, jotka leijailevat hetki hetkeltä etäämmäs.

"Anna mun -" kähisen Andrealle, säikähtäen sitä kuinka vaikeaa sanat on saada ulos suustani. "Mun veitsi." Yritän virnistää, mutta Andrean ilmeestä päätellen yritys epäonnistuu. "Soturit lähtevät ase kädessä."

Vastentahtoisesti Andrea pyytää huoneen nurkassa seisovaa tummaa hahmoa antamaan veitsen minulle, vaikka sanookin: "Et sä minnekään lähde, Linn. Turha luulo."

Tumma hahmo ojentuu ja painaa kylmän esineen käteeni. Veitsi on yhä tahmea verestä, mutta en muista onko se omaani vai jonkun toisen. Puristan sitä nyrkissäni - tai ainakin yritän, sormeni eivät oikein tunnu toimivan - kun Andrea kiristää sidettä ja parahdan kivusta.