Lila/ Jos huomaat tekstissä kirjoitusvirheitä niin huomautathan että voin korjata ne pois (kirjoitin tän joku aika sitten puhelimella), kiitoos!
Varoitukset: Burnout♦️♦️♦️
Kaikki odottivat häneltä jotakin. Että hän auttaisi heitä, tekisi oman osansa ja yli, korjaisi kaikkien rikkonaisen sydämen. Opiskelut painoivat päälle, palautuspäivät lähestyivät.
"Tuletko huomenna bileisiin, tulethan?"
"Saitko tosiaan tästä esseestä vain 25/30 pistettä? Pitäisiköhän hieman keskittyä enemmän?"
"Mä olen niin väsynyt, voisitko jooko tehdä tämän puolestani?"
Ja hän yritti, yritti ja yritti. Hän tahtoi olla täydellinen ja enemmän. Hän ei voinut olla pettymys. Iltaisin oli käytävä töissä, rahaa tarvitsi lisää. Palkka oli kohtuuttoman matala, mutta pomolta ei voinut pyytää palkankorotusta. Sehän olisi ollut törkeää.
Ja kun hän oli väsynyt, hän oli kaikille pettymys.
"Sä et oo oma itsesi, yrittäisit nyt piristyä."
"Toi ei oo sun tapaista, normaalisti sä oot ihan erilainen."
Varsinkaan itselleen hän ei voinut olla pettymys. Sehän oli selkeää, että hänen oli jaksettava. Joskus hän olisi toivonut kokonaista viikkoa ilman ihmisiä ja töitä, mutta se ei ollut mahdollista. Koko ajan oli tehtävä jotain, aina jotain.
Sitten kaikki työt alkoivat myöhästyä. Hän ei enää osannutkaan olla hyvä tuki ystäville, vaan alkoi itse itkeä.
Se ei käynyt päinsä. Kukaan ei enää pitänyt hänestä, kun hän ei osannutkaan olla täydellinen. Kun hän ei enää ollut hyödyksi.
Hän oli niin väsynyt. Väsynyt elämäänsä, väsynyt suorittamiseen. Hän tahtoi yrittää, hänen piti pystyä siihen. Vikahan oli hänessä, miksi hän ei pystynyt yhtä hyvään kuin muut?
Väsymys kasvoi ja kasvoi. Se oli vuori jonka yli ei päässyt. Hän jatkoi tekemistä, sitä ei voinut lopettaa. Hän ei voinut antaa itsensä lopettaa. Jos hän olisi lopettanut, hän olisi ollut pettymys kaikille. Hän olisi luovuttanut.
Mutta kukaan ei voinut kestää sellaista pitkään. Ja niin yksi päivä tullessaan illalla myöhään töistä, hän ei enää jaksanut. Kaiken työn paino oli liikaa hänelle, ja hän kaatui sen painosta.
Hän romahti maahan, eikä jaksanut enää liikkua. Siihen hän jäi makaamaan, keskelle tietä. Enää hän ei voinut nousta, kaikki voima jolla hän oli viime vuodet puurtanut oli poissa.
Enää millään ei ollut mitään väliä. Myöhästynyt kirjoitelma, kesken jätetty maalaus. Huomenna olisi taas uusi koulupäivä ja illalla työtä. Sillä ei ollut mitään väliä.
Ei ollut mitään väliä, että joku tuttu saattaisi nähdä hänet keskellä tietä makaamassa ja luulla häntä hulluksi. Ei ollut väliä, jos auto vahingossa ajaisi hänen ylitseen. Ainakin hän voisi vihdoin levätä.
Siinä hän makasi, keskellä tietä. Hän oli niin väsynyt, niin loputtoman väsynyt.
Ja kun ohikulkija tuli huolestuneena hänen luokseen, yritti puhua hänelle, ei silläkään ollut väliä. Hän vain makasi paikoillaan reagoimatta ohikulkijaan, joka lopulta soitti ambulanssin.
Hänet nostettiin pois autotieltä, mutta hän ei tehnyt elettäkään liikkuakseen.
Niin, hän ei todellakaan ollut enää kuin ennen. Ennen hän olisi hymyillyt urheasti ja lähtenyt kotiin, sanonut ettei tarvinnut apua. Mutta ennen hän ei myöskään olisi jäänyt makaamaan keskelle tietä.
Hän oli väsynyt, ja hän ei enää voinut väistää sitä tosiasiaa. Hän ei ollut täydellinen, hän oli ehkä kaikille pettymys, mutta sillä ei ollut väliä. Hänet vietiin paikkaan, jossa hän sai levätä. Hänelle annettiin pakollista sairaslomaa, hän sai jäädä sinne. Lepäämään, vihdoin vain lepäämään.
Kukaan ei tullut katsomaan, eihän hän enää voisi auttaa heitä. Hän oli turha, hyödytön.
Sillä kuten kaikki muutkin, hän oli ihminen. Ihmiset eivät olleet täydellisiä, täydellisyys oli vain harha. Ja enää hän ei jaksanut esittää omaa osaansa täydellisyyden kauniista harhakuvasta.
♦️♦️♦️
YOU ARE READING
Palaneen kirjan sirpaleet
Short StoryTarinoita hiljaisista, vaiennetuista, liian äänekkäistä, epätodellisista ja harhoista. Kirja on juuri sitä mitä nimi kertookin; kirjan sirpaleita, tarinoita ja tekstinpätkiä sieltä täältä. Pätkiä keskeltä kirjoja joita ei koskaan tule olemaan, sirpa...