Palaneen kirjan sirpaleet

HUURTEISET KUKAT

♦️♦️♦️

Oli kirpakka syysaamu. Pari astetta pakkasen puolella, josta johtuen kaikki oli kauniin huurteen peitossa. Tulenoranssi aurinko oli juuri kohoamassa puiden takaa, värjäten säteillään maailman kultaiseksi.

Kylmät värit tanssivat keskenään ja sydämeni värisi niiden mukana. Auringonsäteet, maasta nouseva usva ja kimaltavat pisarat olivat kauneuden ilmentymä.

Oli hetkiä jolloin en uskonut kauneuteen, siihen että sitä yhä löytyi tästä maailmasta. Mutta näinä ensimmäisinä pakkasaamuina sydämeni tuntui halkeavan kauneudesta, ja se oli ainoa todellisuus.

Kauneus oli ylitsepääsemätöntä. Se puristi rintalastaa ihmeellisyydellään, enkä saanut siitä tarpeekseni.

Juoksin huurteisella pellolla kimaltavien kasvien keskellä. Tämä pakkanen tappoi viimeisetkin kesän kukkaset, mutta nyt, juuri ennen kuolemaansa ne olivat kauneimmillaan.

Auringonsäteet valaisivat polkuni ja tahdoin maalata tämän hetken. Maalata sen sydämeeni, iholleni ja muistoihini.

Kylmä nipisti poskia, mutta liikkuessa se ei haitannut. Otin kameran esiin, uhmaten sormissani tuntuvaa pakkasen hipaisua. Yritin saada tallennettua kauneuden kameraan, muistettavaksi ainiaaksi.

Sormeni puutuivat, ja jouduin laittamaan hanskat takaisin käteen. Kuvista ei ollut tullut kauniita, maailman ihmeellisyys oli ollut paljon haaleampaa. En kuitenkaan antanut sen väljentää mielialaani.

Kauneus oli tässä, kauneus oli nyt. Tämä oli rakkautta, ei mitään vähempää. Mitä muuta rakkaus voisikaan olla kuin hetket jotka tanssittivat sydäntä ja värisyttivät sielua niin?

Ja pian se hetki oli ohi, aurinko nousi ja lämmitti maan. Huurre suli vedeksi, kimaltavat pakkashiutaleet pisaroiksi, usvan tilalle tuli päivänvalo.

Mutta se ei haitannut, sillä olin jo ehtinyt säilöä hetken sydämeeni, salaiseen rasiaan lohduksi pimeisiin talviöihin ja toivottomiin itkuihin.

♦️♦️