Palaneen kirjan sirpaleet

SELVITÄ ELOSSA KUOLEMASTA

Lila//Joku on saattanut jo lukea tämän novellin silloin jokin aika sitten kun tein erikseen kuolemaa koskeville aiheille novellikokoelman, idea, jonka lopulta peruin :D Nauttikaa nyt kuitenkin toisesta lukukerrasta xD

♦️♦️♦️

Juoksen.

Askeleet ovat päättäväiset vaikkakin tunnen jaloissani pienen horjunnan, tiedon siitä että yksikin väärässä paikassa oleva kivi tai käpy saattaa katkaista pakomatkan jo alkuunsa.

Olen saalis, olen saalis, olen saalis. Sanat hokevat itseään minulle samalla kun juoksen epätoivoisesti pakoon kuolemaa. Olin hetken aikaa liian korkella, liian hyvä ja mahtava, ja nyt minusta on tullut saalis. Muut eivät kestäneet korkeuttani, voimaani ja mahtiani.

Juoksen, vaikka tiedän etten pääse pakoon. Äänet kuuluvat jo takaani.

Jalat ottavat suuria, epätoivoisia askeleita. Kyyneleet sumentavat silmät ja pako on ainoa mahdollisuuteni selvitä. Viimeiset hetkeni elossa.

Vai olenko jo kuollut? Onko saaliseläin koskaan elossa, kun tietää pian kuolevansa? Neljä vuotta elin sodassa, joka päivä uskoin vakaasti seuraavan olevan viimeiseni. Se jättää jäljen ihmiseen. Hetken uskoin saaneeni elämäni takaisin, mutta nyt tiedän yhtä selvästi olevani kuollut, kuin tunnen hengityksen keuhkoissani.

Juoksen, vaikka aavikolla ei ole mitään minne pääsisin pakoon. Se on epätoivoinen viimeinen juoksu, yritys säilyttää mieleni hengissä.

Kun näin raon paolle, en voinut olla käyttämättä sitä hyväksi, vaikka tiesin mahdollisuuksieni olevan pyöreä nolla. Se antaa keholle tunteen, että pystyn vielä johonkin. Ainoa tapa selvitä tulevasta kuolemasta, on leikkiä selviävänsä siitä elossa. Ja vaikka järkeni tietää yhtä hyvin olevani kuollut kuin jos makaisin jo haudassa, niin pakeneminen auttaa selviämään siitä ajatuksesta hengissä.

Juoksen, juoksen juoksen hiekka pöllyten ympärilläni ja kivet rahisten allani. Ensimmäinen nuoli keskeyttää matkani, uppoaa syvälle selkääni, lävistää sydämeni.

Iskeydyn maahan, jalkojeni lento loppuu kuin seinään, mutta sormet kurottavat vielä mahdollisimman kauas, aivan kuin vielä muutama sentti eteenpäin niin selviäisin hengissä.

Olen kuollut jo ennen kuin ampujat ehtivät luokseni. Olen kuollut enkä tunne monia uusia nuolia jotka iskeytyvät minuun sen ensimmäisen seuraksi joka lävisti sydämeni. En tunne kuinka kurkkuni viilletään auki, vereni valutetaan maahan kuin saalistetulta jänikseltä. Olen ollut kuollut siitä asti, kun minusta tuli saalistajan sijaan saalis. Siinä kohtaa kun kuolema on satavarma, ei mikään jätä enää sijaa elämälle.

Vereni vuotaa maahan yhä kuumana, minun maatessani maassa kuolleena. Käsi kurottuneena eteenpäin, kohti vapautta, kohti viimeistä mahdollisuutta.

Kehoni eikä mieleni suostunut uskomaan, kun sanoin niille kuolevani kuitenkin, vaan juoksin pakoon uskoen sen ehkä pelastavan edes jonkun rippeen minussa.

Milloin viimeksi olin elossa? Häkissä kuninkaan luolassa, hirttosilmukka jo lähes kaulalla. Vai juostessani viimeisen kerran lujempaa kuin koskaan ennen, nähden jo kuolemani silmissäni. Jokainen sekunti, jokainen hengenveto saattoi olla viimeinen, jokainen sekunti oli kirous joka vei kohti edessä siintävää kuolemaa.

Olin kuollut jo syntyessäni, kun kelloni alkoi tikittää liian nopeasti kohti omaa kuolemaani. Jääkö missään sijaa elämälle, kun kuolema siintää edessä yhtä varmana kuin päivän päätteeksi laskeva aurinko?

Omani tuli aivan liian aikaisin, vaikka jokainen askeleeni pidensikin sitä sekunnin milliosilla. Olin ollut kuollut jo liian kauan elääkseeni elään.

Ruumiini nostetaan maasta ja poltetaan, mutta minä olen jo kuollut ja millään
ei ole
enää
mitään väliä.

♦️♦️♦️