Palaneen kirjan sirpaleet

MINÄ SANOIN "EI"

Lila// tässä olisi uusi novelli, näin pian edellisen julkaisusta! Tämä novelli on ihan juuri kirjoittamani, vaikka yritän yleensä julkaista novellit kirjoittamassani järjestyksessä. Halusin kuitenkin julkaista tämän jo nyt, enkä jaksanut odottaa.

Novelli käsittelee seksuaalista väkivaltaa.

"Oletko varma tästä? Olitte molemmat juoneet, ehkä vain ylireagoit," isä sanoo. Hän ja äiti katsovat minua molemmat toiveikas ilme kasvoillaan, kuin peruisin kaikki sanani.

En pysty vapinaltani muuta kuin pudistelemaan päätäni kiivaasti, kuin saadakseni kaikki heidän epäilyksensä katoamaan mielestäni.

Äiti katsoo minua ottaen kasvoilleen ymmärtäväisen ilmeen. Näen sen taakse, vaikka tahtoisinkin uskoa sitä. "Kyllähän sinä pojat tunnet. Hänkin oli humalassa eikä varmasti tarkoittanut pahaa. Sinun kannattaisi ottaa tämä kohteliaisuudella."

Kohteliaisuudella. Sana kaikuu päässäni eikä jätä minua rauhaan.

"Mitä sinulla oli päälläsi?"

Katson päälläni olevaa mustaa mekkoa. "Tämä," sanon ja näen vanhempieni ilmeen. Mekko on lyhyt ja ihonmyötäinen.

"Ymmärräthän sinä, kulta, että tuo mekko on voinut vaikuttaa siltä kuin tahtoisit seksiä." Äiti sanoo, ja jokainen sana upottaa minuun uuden veitsen.

"Ehkä annoit hänelle joitakin signaaleita, jotka saivat hänet innostumaan. Sinä tiedät kyllä kuinka hankalaa poikien on hillitä itseään tuollaisissa asioissa."

Hänen ei siis tarvinnut hillitä itseään käymästä minuun kiinni kuin johonkin halpaan lihanpalaan, mutta minun piti hillitä itseäni näyttämästä vääriä signaaleita.

Olin näyttänyt mielestäni hyvältä. Olin näyttänyt hyvältä, ja siksi se oli minun vikani. Nyt en enää näyttänyt hyvältä, meikit olivat valuneet poskilleni ja näytin heikolta ja särkyvältä.

Minun vikani, minun vikani, minun vikani. Ihmettelen ääneti miksi mekko kertoo jotain, mutta sanomani ei ei kertonut mitään.

"Kertoisitko vielä mitä oikeastaan tapahtui?" Isä pyytää ja yritän hallita käsieni tärinän.

"Hän- hän otti minusta kiinni." Hengähdän ja yritän olla oksentamatta sanojen vuoksi. "Olimme puistossa- pen- penkillä. Kukaan ei nähnyt." Nyt kyyneleet jo valuvat kasvoilleni.

"Hän suuteli minua, vaikka sanoin ei. Sitten- h- hän työsi kätensä minun-" Minun on pakko lopettaa puhuminen. Sanat polttelevat kurkussani häpeäntäyteisinä. "Minun-  mekkoni alle, ja alushousuihini." Taistelen oksennusta vastaan,enkä jatka puhumista.

"Mutta mitään ei siis tapahtunut oikeasti? Ette suorittaneet yhdyntää loppuun asti."

Sanat oksettavat minua. Ette suorittaneet yhdyntää kuulostaa siltä, kuin olisin ollut siinä yhtä mukana kuin hän.

"Ei." Jopa omiin korviini ääneni kuulostaa hennolta ja särkyvältä.

Isä katsoo minua tyytyväisenä, tämän vastauksen hän halusikin. "Olet siis varmasti samaa mieltä kuin minä, että asiasta on turha tehdä mitään haloota. Ymmärräthän, että syytöksesi pilasivat Hänen elämänsä. Sellainen on aivan typerää ja turhaa."

Entä minun elämäni, olisin halunnut kysyä. Entä minun elämäni, kun en voinut enää kävellä yksin ulkona enkä antaa edes isoveljeni halata minua lohdutukseksi.