Palaneen kirjan sirpaleet

KAHDENLAISET

Lila//tässä olisi pitkästä aikaa novelli! Kirjoitin tän bussissa ilman minkäänlaista suunnitelmaa siitä mitä novellissa tulee tapahtumaan alkukohtaa lukuunottamatta, ja sen saattaa huomata tekstistä :D tosin on pakko myöntää, että aika monet mun novellit syntyvät tällä tavalla.

♦️♦️♦️

Katson kaupan kassan takana seisovan naisen käsiä, jotka sujauttelevat tottuneesti ostoksia skannauslaitteen lävitse. Paremman ihmisen käsiä. Kuinka monta valhetta nainen on joutunut laittamaan työhakemukseensa jotta hänet hyväksyttiin kauppaan töihin, joissa ei tarvita muuta kuin yksinkertaista sorminäppäryyttä ja tehokkuutta? Mitä väliä on hengenpelastajan diplomilla, joka naisella tämän lyhythihaisen t-paidan paljastamien käsivarsilihasten perusteella varmasti on, kun vettä ei ole lähelläkään keskustan K-Markettia?

“Liiku”, joku tönäisee selkääni. Horjahdan askeleen eteenpäin ja kaivan kädet täristen laukun pohjalta lompakon. Käteni eivät ole kovinkaan erilaiset kuin kassan takana kärsimättömänä odottavan naisen kädet, mutta koska minulla ei ole hengenpelastajan diplomia, käteni eivät kelpaa kenellekään. Eivät edes sujauttelemaan tuotteita kaupan kassan takana skannauslaiteen lävitse; työhön jota robottikin pystyisi tekemään.

Robotit pääsevät töihin, vaikkei niillä ole viiden sivun mittaista ansioluetteloa ja kolmea mitalia roikkumassa kaulassa, jotka luultavasti vain hidastavat työntekoa. Mutta päästäkseen robotin tilalle tekemään töitä ihmisen on oltava parempi ihminen, vähintään pyhimys, sillä muille ei haluta maksaa.

“Se tekee viisi euroa ja seitsemänkymmentä senttiä”, sanoo kassanainen, vaikka ostoksiani ovat vain kahvi ja paistopisteeltä hakemani palanut karjalanpiirakka. Kaikki on niin kallista nykyään. Mietin kuinka monta samanlaista ostosta nainen on jo skannannut tämän päivän aikana, ja laskeeko hänkin, kuinka suuri prosentti ostosten hinnasta tulee hänen palkkapussiinsa, kuten minä tekisin.

Luultavasti sentti tai pari, ei ehkä sitäkään.

“Kiitos”, mumisen, vaikka en tahtoisi kiittää, sillä mitä muuta nainen töissään tekee, kuin skannaa ja skannaa ja skannaa ylihintaisia ostoksia; kuka tahansa pystyisi siihen.

Mutta ehkä naisella on kotona pieni lapsi jolla ei ole isää, ja ehkä hän tarvitsee rahoja.

“Kiitos”, mumisen vielä kerran, tämlä kertaa hieman kovemmalla äänellä, ennen kuin runnon ostokset ylitäyteen kassiini, sillä en ole varma sanoinko sen viime kerralla liian hiljaa ja kuuliko nainen. Ehkä hän ei edes valehdellut työhakemuksessaan tai hommannut töitä tutuntutun kautta, kuten jokainen tuntemani ihminen vaikuttaa tehneen, vaan oikeasti ansaitsee työpaikkansa.

Nainen kurtistaa minulle kulmiaan ja nyökkää kohti oviaukkoa. Tajuan aiheuttaneeni jonoon tukoksen, ja kompuroin äkkiä ulos kirkkaan oranssilla reunustetusta ovesta.

Kiitoskiitoskiitoskiitos. Miksi nainen ei ollut iloinen saadessaan kiitoksen tekemästään työstä? On totta, että skannaaminenskannaaminenskannaaminen ja välissä hymyileminen on puuduttavaa ja varmasti helppoa työtä, mutta jokainen ansaitsee kiitoksen joskus.

Jopa siitä, että on valehdellut ansioluettelossaan. Omalla tavallaan valehteleminenkin on työtä.

Kaupungin kadut parveilevat hienoihin jakkuihin ja suoriin farkkuihin pukeutuneita ihmisiä, joista näkee jo kilometrien päähän, että he ovat menestyneet elämässään. He ovat ehkä päässeet alkuun valehtelemalla, mutta sitä heidän ei enää tarvitse tehdä.

Potkaisen tiellä lojuvaa tyhjää kaljatölkkiä, ja se vierii ontosti kumisten autotielle. Katson paikoilleni pysähtyneenä kuinka sininen pakettiauto rymistelee ohi rytistäen tölkin alleen. Tunnen hölmöä syyllisyyttä, jota kaupan lihaksikas hengenpelastaja-skannaajanainen ei varmasti olisi tuntenut.

“Liiku, idiootti”, joku tuuppaa minua. Taas.

“Joo, sori, joo”, mumisen niin hiljaa, että tuuppaaja tuskin kuulee sanojani. Kun nostan katseeni maasta hän pyyhältää jo metrien päässä edelläni sininen tuulitakki liehuen. Olisipa minullakin yhtä kiire. Kaupan naisella on varmasti joka aamu kiire töihin – tai ei, hän varmasti herää ajoissa ja on valmiina tasan kahdeksalta työpaikalla.

Samassa tuuppaajan jo kaukana viilettävän takin taskusta putoaa jotain, joka leijailee maahan. Vaistomaisesti askeleeni nopeutuvat ja poimin maasta kymmenen euron setelin.

Käteni ovat kalpeat ja naarmuiset kotona odottavan vihaisen kissan matolääkityksen antamisesta. Toisessa kädessä näkyy vielä ihottumasta jäänyttä punoitusta. Tulen ajatelleeksi, että ne ovat sittenkin hyvin erilaiset kädet kuin skannaajanaisella. Ehkä nämä kädet kelpaisivat yhtä hyvin skannaamiseen, mutta kukaan ei vakavissaan kelpuuttaisi niitä edes siihen, sillä ne eivät näytä sopivilta. Ne eivät näytä paremman ihmisen käsiltä.

“Sori”, mumisen itselleni. Tuuppaaja on jo niin kaukana, että erotan enää hänen kaappimaisen ruumiinrakenteensa. Yksityiskohdat ovat hälvenneet sumuksi. Jos tahtoisin palauttaa setelin, joutuisin juoksemaan hänen peräänsä. Katson taakseni. Kävelykatu on leveä. Hän olisi aivan hyvin mahtunut kiertämään minut, ehkä se olisi aiheuttanut hänen matkaansa pienen mutkan, mutta se olisi ollut mahdollista.

Puristan setelin nyrkkiini. Tarkalleen ottaen se ei ole varastamista, ei sen enempää kuin valehteleminen ja oikeastaan minkä tahansa työn tekeminen, paremman ihmisen esittäminen ja hintojen ylenpalttinen nostaminen.

Käteni ovat todellakin erilaiset kuin skannaajanaisen kädet. Ne pitävät nyrkissään seteliä, joka oli äsken jonkun toisen taskussa. Minun pitäisi palata kotiin, sillä ilta alkaa hämärtyä, mutta vetkuttelen yhä seteli kädessäni, kävelen edestakaisin tietä pitkin; vähän matkaa kotiinpäin, sitten palaan ja meinaan jo jättää setelin siihen mihin se tippui. Tuuppaaja on jo niin kaukana, että on turha toivo palauttaa seteliä hänelle.

Turhautuneena huokaisen, ja viskaisen setelin roskikseen. Sinne meni. En ole yksi heistä, paremmista ihmisistä – enkä tule koskaan olemaan, mutta olen varma siitä, ettei kymmenen euron setelin nappaaminen kadulta näyttäisi hyvältä ansioluettelossa.

♦️♦️♦️