Palaneen kirjan sirpaleet

HILJAISUUS

Lila/Okei, tiiän et mun kirjoitustyyli on aika dramaattinen. Se vaan jotenkin on paljon mielenkiintosempaa kirjottaa kun jotain peruskauraa. Toivon että pidät novellista ja rakentavaa palautetta sekä positiivisia kommentteja saa antaa:)
Varoitus:Tässä jaksossa sivutaan aiheena kuolemaa ja puhumattomuutta.

♦️♦️♦️

Emya ei ollut puhunut sanaakaan viiteen vuoteen. Ei sen jälkeen.

Hän oli hiljaa, ja kuunteli. Kun ei sanonut mitään, ihmiset oppivat pian unohtamaan hänen läsnäolonsa. Kuin kärpäsenä katossa, hän oli oppinut huomioimaan jokaisen yksityiskohdan ja havainnoimaan ympäristöään paremmin kuin kukaan muu olisi pystynyt.

Emya ei osannut olla tarkkailematta. Joskus hän olisi niin kovasti tahtonut osallistua keskusteluun, korjata todeksi väitetyn väittämän, jonka tiesi olevan väärä. Koskaan Emya ei edes yrittänyt avata suutaan kun tiesi paremmin, hän tyytyi istumaan hiljaa ja katsomaan.
Kai se johtui siitä, ettei hän uskaltanut. Vaikka hän olisikin avannut suunsa sanoakseen jotain, olisi epäonnistuminen ollut pelottavaa. Emya oli näet alkanut uskomaan äänihuultensa jo kuihtuneen pois näiden vuosien aikana.

Emya näki äitinsä tulevan pikkusisarten kanssa pihalta. Maa litisi ja vesi roiskui heidän kumisaappaidensa alla, kun he kävelivät taloa kohti täysin tietämättä Emyan läsnäolosta.

Hän kuuli ovenkahvan kääntyvän, ja vieläkin, vuosien jälkeen ääni sai hänet lähes vapisemaan kauhusta.

Ovi aukeni naristen ja sisään tulvi lasten iloinen nauru. Kura lensi heidän saappaistaan eteisen kulahtaneelle matolle. Matto oli ollut siinä jo lähes viisi vuotta, siitä asti kun edellinen oli viety pois. Nyt kun Emya katsoi maton täplittämiä tummia läiskiä, hän ei voinut olla ajattelematta niiden olevan niin saman näköisiä, kun veriläikät silloin toisella matolla.

Emya joutui kääntämään katseensa pois. Hän toivoi että olisi laittanut kuulokkeet korviin jotta pääsisi eroon niistä helakoista ja kimeistä äänistä jotka taloon tunkeutuivat. Mutta vaikka kuinka olisi tahtonut, ei hän ollut pystynyt kuulokkeita käyttämään kertaakaan sen jälkeen.

Hänen oli oltava täydellisen tietoinen ympäristöstään, yksikään ääni ei saanut mennä ohi korvien. Hän oli oppinut tunnistamaan jokaisen perheenjäsenen, tutun ja naapurin askeleet heidän saapuessaan taloon.

Emya näki äidin olevan jo väsynyt pitkästä päivästä tämän istuessa keinutuoliin, josta jo lähes kaikki maali oli varissut pois. Emya olisi tahtonut kääntää katseensa keinutuolista, sillä joka kerta sitä katsoessaan hän ei voinut olla huomioimatta pientä punaista läikkää keinutuolin vasemmassa käsinojassa. Läikkä ei ollut irronnut eikä äiti ollut tahtonut luopua rakkaasta, nitisevästä keinutuolista, joten se oli jäänyt siihen muistuttamaan Emyaa kaikesta.

Kyllä äiti olisi vienyt tuolin kaatopaikalle jos hän olisi sitä pyytänyt, mutta hän ei ollut pystynyt sanallakaan ilmaisemaan mielipidettään keinun jäämisestä.

Alkuun oli uskottu puhumattomuuden johtuvan vain shokista. Oli sanottu sen menevän ohi, koko ensimmäisen vuoden kaikki olivat hokeneet sen menevän ohi.

Oli yritetty viestien kirjoittamista lapulle tai viestin lähettämistä äidille, mutta sekään ei ollut onnistunut. Sanallakaan ei Emya ollut pystynyt kommunikoimaan kenenkään kanssa, ei edes kirjoitetun viestin välityksellä.

Viiteen vuoteen ei Emya ollut kommunikoinut äitinsä tai kenenkään muun kanssa.

Oli hän alkuun yrittänyt. Ensimmäisten viikkojen shokin jälkeen Emya oli yrittänyt avata suutaan mutta sanaakaan ei ollut päässyt ulos asti. Hän oli yrittänyt kirjoittaa, mutta ei ollut pystynyt.

Ja ajan kanssa Emya oli jo unohtanut sanottavansa, unohtanut olleensa joskus kykeneväinen ilmaisemaan mielipiteensä.

Muutkin olivat unohtaneet. Nyt, kun äiti oli nähnyt Emyan keittiössä istumassa, odottamassa heidän saapumistaan, ei tämä edes ollut yrittänyt sanoa mitään. Tai ehkä äiti ei ollut nähnyt Emyaa. Ehkä hän oli ajan kanssa muuttunut näkymättömäksi, läpikuultavaksi.

Sellaiseksi Emya tunsi itsensä. Hän tunsi olevansa Muumien näkymätön Ninni. Joka päivä hän oli yhä läpikuultavampi, yhä vähemmän elossa.

Joskus se oli vielä haitannut Emyaa, mutta nyt hän oli tottunut siihen. Näkymättömyys antoi omanlaisiaan etuja, näki asioita joita kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä.

Surullisinta oli, että pienimmät sisaret eivät koskaan edes olleet kuulleet Emyan sanovan sanakaan. Kertaakaan sen jälkeen Emya ei ollut pystynyt olemaan isosisko sisarilleen.

Ja pienet olivat aluksi pelänneet häntä, mutta nyt hekin olivat oppineet unohtamaan hänet.

Kertaakaan ei Emya kuitenkaan ollut unohtanut perhettään, vaikka oli kauan sitten hukuttanut taidon kertoa sen heille.

Enää Emya ei edes tahtonut koskea. Hän ei pystynyt tuntea pienen lapsen elävää ihoa, kun tuskin kesti omaansa.

Oli se ollut äidillekin todella rankkaa. Viiteen vuoteen ei äiti ollut kuullut tyttärensä ääntä jonka oli varmasti jo unohtanut, kuten Emyakin. Hän oli kadottanut täysin vanhimman tyttärensä, ja siksi äitikin oli kai alkanut unohtaa hänet.

Sillä kuten keinu oli Emyalle muistutus siitä kaikesta, hän oli äidille se muistutus.
Hän muistutti äitiä siitä päivästä kun kaikki paha oli tapahtunut. Jokainen sana jota hän ei sanonut, oli merkki ja muistutus joka viilsi molempien sydämeen viillon.

Emya oli itselleenkin muistutus. Hän oli itselleen muistutus siitä päivästä kun oli kymmenvuotiaana nähnyt miehen ampuvan isänsä hänen omaan keittiöönsä. Kun hän oli juossut piiloon keittiön kaapin alle, eikä mies vieläkään tiennyt Emyan olleen paikalla. Kun Emya oli miehen lähdettyä viimeisen kerran huutanut ja läpsinyt isänsä elottomia poskia.

Hänen hiljaisuutensa oli muistutus joka ei koskaan katoaisi. Hänen hiljaisuuttaan painoi syyllisyys, sillä kukaan ei yhäkään tiennyt miehen henkilöllisyyttä.

Ehkä se oli syy miksei hän ollut pystynyt puhumaan, koska ne sanat olivat liian painavia. Ehkä se oli syy miksi äiti ei enää huomioinut häntä, miksi hänestä oli tullut näkymätön.

Koska jos hän olisi voinut puhua, olisi äiti saanut vihdoin tietää kuka oli murhannut hänen miehensä.

♦️♦️♦️