Palaneen kirjan sirpaleet

NIMETÖN

♦️♦️♦️

Minulla ei ole nimeä. Se ei ollut tarkoituksellista, siis jättää minua nimeämättä, mutta jotenkin siinä vain kävi niin.

Synnytettyään minut äidilläni tuli kiire lähteä pakoon viranomaisia, sillä hän ja isä olivat tehneet suuren veropetoksen, ja sairaalassa heidän henkilöllisyytensä oli saatu selville. Joten niinpä äitini jätti minut, pariminuuttisen vauvan, synnytyksessä avustaneen hoitajan huomaan. Kaikki olivat todella hämmentyneitä ja epätietoisia siitä, mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Vanhemmat olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen eikä sukulaisista saatu tietoa niin nopeasti. Kaikilla oli kamala kiire synnytysosastolla, eikä (ymmärrettävästi) kukaan ehtinyt erityisemmin huolehtia yhdestä pikku vauvasta.

Minua hoidettiin sairaalassa muutama päivä, jotta sain äidinmaitoa ja vahvistuin tarpeeksi. Lopulta joku sai asiat järjestettyä ja minut lähetettiin lastenkotiin, odottamaan vanhempien löytymistä. Kenelläkään siellä ei tullut mieleenkään antaa minulle nimeä, sillä sehän oli vanhempien homma, vaikka he sillä hetkellä olivatkin etsittyjä rikollisia.

Eikä kenelläkään erityisemmin ollut aikaakaan alkaa pohtia jonkun yhden pikkuvauvan nimeä, sillä kaikilla oli kiire hoitamaan isompia ja vaativampia lapsia. Ehkä jollain lastenhoitajista oli minulle lempinimi jota en koskaan saanut tietää, ehkä ei.

Jonkin aikaa siirryin lastenkodista toiseen ympäri Suomea sitä mukaa kun tilaa oli. Sillä aikaa minuun liittyen hoidettiin kaikenlaisia lakiasioita liittyen esimerkiksi huoltajuuden eväämiseen (vaikka vanhempia ei edes oltu löydetty). Kaikessa tässäkin hässäkässä meni reilusti aikaa, mutta lopulta asiat saatiin purkkiin ja -yhä kadoksissa olevilta- vanhemmiltani oli evätty huoltajuus.

Ja niin lopulta jollakin viranomaisella jossain oli aikaa etsiä elossa olevia sukulaisiani, joista joku suostuisi ottamaan pienen punaisen rääkyvän vauvan hoitoonsa.

Selvisi että elossa olevia sukulaisia oli yllättävän vähän, oikeastaan tasan yksi. Äitini äiti, mummi, suostui hampaitaan kiristellen ottamaan minut hoteisiinsa. Muistutin häntä koko ajan rikolliselle tielle hairahtaneesta tyttärestään, eikä hän erityisesti pitänyt minusta.

Syntymästäni oli jo puolisen vuotta aikaa ja sehän oli auttamattomasti liian myöhäistä nimijuhlan pitoon. Joten mummi vain kutsui minua "penteleen kakaraksi" koko lapsuuteni, enkä ymmärrettävästi halunnut ottaa sitä nimeä omakseni.

Kai kaikki jotenkin odottivat että vanhemmat ilmestyisivät jostain kertomaan mitä nimeä olivat minulle miettineet. Ja mummi tosiaan inhosi minua sen verran, ettei hänellä ollut minkäänlaista kiinnostusta nimetä minua.

Olin itsekseni miettinyt niitä nimiä päässäni. Sillä varmastihan vanhemmillani joku idea lapsensa nimestä oli ollut. Kenties Usva, Satu, Vesku, Aamu, Minni, Lotta tai jotain niinkin kamalaa kuin Veeti-Riitta?

Ja kun tulin tarpeeksi vanhaksi jotta olisin itse voinut nimetä itseni, en osannutkaan tehdä sitä. Mikään nimi ei tuntunut tarpeeksi sopivalta. Nimi olisi kuitenkin lopullinen asia, sana jolla jokainen ihminen minua loppuelämäni ajan kutsuisi. Liian lopullinen asia päätettäväksi.

Mutta en minä Nimettömäksikään halunnut jäädä, sormeksi jolle kukaan ei osannut antaa nimeä sillä kaikki järkevät oli jo viety. Pikkurilli, Peukalo, etusormi, keskisormi. Kaikissa oli jotain järkeä ja sitten oli nimetön jota ei vaan osattu nimetä.

Ja jollain tapaa minua yhä kalvoi ajatus siitä, mikä nimi minulle oli alunperin tarkoitettu annettavaksi. Oi kunpa vanhempani olisivat kertoneet sen jollekin ennen lähtöään. Sanoneet hoitajalle jonka huomaan minut jättivät, "Tämä lapsi on sitten Maija-Alisa, muista se", tai jotain sen tapaista. Tuntui väärältä nimetä itseni joksikin jonka ei kuulunut olla nimeni.

Lisäksi asiaa hankaloitti se, että kun näin pitkään oli elänyt nimettömänä niin nimeen olisi vaikea tottua. Oppisiko kukaan edes kutsumaan minua nimelläni? Tuskin.

Ehkä kohtaloni vain oli jäädä ikuiseti nimeämättömäksi, Nimettömäksi. Turhaksi ylimääräiseksi sormeksi jolle kukaan ei ollut osannut keksiä nimeä.

♦️♦️♦️