Palaneen kirjan sirpaleet

VANHOJEN ARPIEN MAA

Lila// Tässä on pätkä mun pitkään suunnitteleman fantasiatarinan jälkeiseltä ajalta. Olis kiva kuulla jos tää pätkä saa teidät kiinnostumaan tästä tarinasta, joka toivottavasti vielä jonain päivänä vuosien päästä on ihan ihkaoikea kirja! 

*

Etna tuijotti häntä pitkään. Ilmekään ei värähtänyt kuningattaren kasvoilla, jotka olivat vanhentuneet viisitoista vuotta siitä, kun Raza oli nähnyt ne viimeksi. Kuningatar veti syvään henkeä, ja pyysi sitten jääkylmällä äänellä vartijoita poistumaan, jolloin huoneeseen jäivät vain he viisi; kuningatar, Valkea, Raza, Sacha ja Perhospoika. Melkein samat ihmiset jotka olivat vuosia sitten taivaltaneet yhdessä pitkän matkan voittaakseen pahan, joka mädänsi tätä maata, jossa Etna nyt hallitsi. Vain Korin puuttui - hänen paikallaan seisoi Sacha, joka oli kuin ilmetty isänsä, vain vähän leveämpi hartijoista ja kurittomamman näköinen. Sacha oli ilmetty maanviljelijä, kun Korin taas oli ollut prinssi.

Niin paljon oli muuttunut niiden vuosien jälkeen. Maa, joka oli ollut korruptoituneen hallitsijaperheen mädättämä, oli alkanut hiljalleen kukoistamaan Kuningatar Etnan hyvässä hoidossa. Razan entinen ystävä oli itsekin muuttunut; valta teki väistämättä niin kaikille. Etnasta oli tullut nainen, joka piilotti tunteensa syvälle sisäänsä, ja jonka ensimmäinen prioriteetti oli aina valtakunnan hyvä. Myös Raza itse oli muuttunut. Hän tunsi häpeää Etnan katsoessa häntä tarkasti. Vuodet eivät olleet olleet Razalle armollisia, eikä hän ollut tehnyt mitään, mistä olisi voinut olla ylpeä. Hän ei ollut auttanut ystäväänsä silloin, kun tämä olisi eniten tarvinnut apua.

Valkea oli heistä ainoa, joka ei ollut muuttunut ollenkaan. Vuodet eivät kai vaikuttaneet samalla tapaa kuolemattomaan - tai ainakin niin pitkäikäiseen olentoon, että viisitoista vuotta olivat sille kuin silmänräpäys. Nyt naisen muodon ottanut lohikäärme kohotti leukaansa aivan kuin hänkin olisi tuntenut häpeän kosketuksen kuningattaren katseen alla, ja yrittänyt torjua sen.

"Sinä tiesit." Etna osoitti kipua täynnä olevat sanansa Valkealle. "Sinä tiesit koko ajan, etkä kertaakaan, et kertaakaan, sanonut minulle mitään, et edes niinä hetkinä joina surin syvästi kadotettua ystävääni!" hänen äänensä kohosi loppua kohden, ja Raza tiesi, että kuningattaren kuoren alla oli yhä hänen vanha ystävänsä. Ystävä, jota hän oli loukannut pahimmalla mahdollisella tavalla.

Valkea painoi päänsä - se oli lähin kumarrusta muistuttava ele, jonka Raza oli koskaan nähnyt tämän tekevän. Hän muisti Valkean sanat muutamaa päivää aiemmin. Piilottelua on kestänyt tarpeeksi kauan, Raza. Etna tarvitsee meidän apuamme nyt, kun Korinin lapsi on palannut kuolleista. Et ole ainoa, joka kärsi sodassa.

"Etna- " hän aloitti.

Kuningatat keskeytti hänet. "Hiljaa! Saanko kysyä, että miksi helvetissä olen elänyt kaikki nämä vuodet luullen, että olet kuollut!" hänen äänensä särkyi. "Eilir, vie Ko... Sacha pohjoispäädyn huoneistoon. Huolehdi, että hän myös pysyy siellä." Kuningattaren ja Eilirin, jonka Raza oli aina tuntenut pelkkänä perhospoikana, välillä oli hiljainen luottamuksen ja ymmärryksen side, kun Eilir nyökkäsi ja ohjasi Sachan ulos ovesta. Heti painavan tammioven sulkeuduttua Etna käänsi leimuavan katseensa heihin kahteen.

Ja Raza alkoi selittää hänelle tarinaa, joka ei oikeuttanut hänen tekojaan, mutta auttoi ehkä Etnaa ymmärtämään tapahtunutta. Raza ei odottanut Valkean sanovan mitään - tämä oli tehnyt kaiken vain auttaakseen Razaa, korvatakseen sen suuren uhrauksen, jonka hän oli tehnyt vapauttaakseen Valkean kahleistaan. Valkea ei koskaan ollut halunnut valehdella Etnalle Razan kuolemasta, mutta kantaessaan kuolemanvakavasti haavoittunutta ystävää pois taistelukentältä, hän oli vain tahtonut toteuttaa tämän toiveen.

Raza muisti yhä sanat, jotka oli hädin tuskin onnistunut kuiskaamaat Valkean korvaan huulet verestä tahmeina. Minä kuolin täällä, tässä taistelussa. Onko selvä? Ja joka tapauksessa kuolema oli ollut sinä yönä niin vahvasti läsnä, että Valkean lupaus oli ollut lähellä totuutta. Raza olisi hyvin saattanut kuolla saamiinsa vammoihin vielä viikkoja myöhemmin.

Sen jälkeen oli ollut liian myöhäistä. Kesti monta kuukautta ennen kuin hän oli täysin toipunut, ja niiden kuukausien aikana Etna oli hyväksynyt ystävänsä kuoleman aiheuttaman tuskan. Raza sen sijaan ei onnistunut hyväksymään mitään siitä tuskasta, jonka sodan vuoden olivat hänelle aiheuttaneet, ja hän tiesi ainoan vaihtoehdon olevan katoaminen - muuten hän ei olisi koskaan päässyt eroon kaikesta siitä taistelusta, juonittelusta ja ikuisesta pelosta.

Ja nyt hän oli taas täällä, eikä hän ei ollut ainoa eloon palannut. Sacha, Korinin poika, jonka he kaikki olivat luulleet kuolleen vain vähän Korinin ja Etnan paon jälkeen, olikin elossa. Ja se saattoi vaaraan kaiken mitä Etna oli rakentanut, sillä Sacha oli ainoa eloon jäänyt Hopean suvun perillinen, ja siten oikeutettu perijä valtaistuimelle, jolta Etna oli hallinnut yli vuosikymmenen ajan.

Etnan poskia pitkin valuivat satutetuksi tulemisen aiheuttamat kyyneleet, mutta hän piti kasvoillaan kuningattarelle sopivan ylvään ja tunteettoman ilmeen.

"Voin kai olettaa, että Laululinnulle on jo kerrottu?"

Raza pudisti päätään. "Pyydän, kuningatar, älkää-"

"En hyväksy enää yhtäkään valhetta tai salaisuutta, kuulitko!" Etna ärähti. "Jos et tee sitä itse, minä teen sen sinun puolestasi."

Hän käänsi katseensa Valkeaan. "Teille on huoneet pohjoispäädyssä, alimmassa kerroksessa. Valkea, tiedät missä ne ovat, ja oletan, että ohjeistat Marikan omaansa. Voitte poistua."

Raza näki Valkean ilmeestä, että huoneet olivat erit kuin ne, joita tämä oli odottanut. Nainen kuitenkin nyökkäsi. He poistuivat vaihtamatta enää sanaakaan kuningattaren kanssa, joka istui valtaistuimellaan ylväänä ja surullisena, yksinäisenä hahmona. Raza tunsi sydämessään kipua heidän kaikkien puolesta.

Heidän poistuttuaan Etna purskahti itkuun ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän tärisi tunteiden voimasta ja painoi päänsä käsiinsä, toivoen voivansa ottaa takaisin kaikki ne vuodet, joiden aikana oli tuntenut itsensä niin loputtoman yksinäiseksi, mutta tietäen, että se ei ollut mahdollista.

Hän oli tämän maan kuningatar, ja se oli taakka, joka hänen oli kannettava yksin. 

*