Palaneen kirjan sirpaleet

TAIVAASTA PUDONNUT

Lila/Joo, dramaattisuus on selkeesti se mun juttu

♦️♦️♦️

Se oli alkuun ihan normaali päivä. Len oli kävelemässä kohti kirjastoa, kun hän havaitsi jotakin kummallista. Katsoessaan ympärilleen Len näki kuitenkin pelkkää puhdasta, vastasatanutta lunta. Ympäristö vaikutti ensinäkemällä aivan normaalita marraskuiselta illalta.

Sitten Len ymmärsi mikä oli pielessä. Se ei ollut maassa, vaan taivaassa. Se oli ylhäällä, kaukana pilvien tasalla. Tarkoilla silmillään Len oli kuitenkin erottanut sen. Jotakin vasta pienenä pisteenä näkyvää tippui kovaa vauhtia alaspäin. Ensin Len luuli sen olevan tippuva lentokone, mutta pisteen aina vain lähestyessä hän ymmärsi sen olevan paljon pienempi.

Nyt se oli jo niin lähellä, että Len näki sen olevan valkoinen. Ehkä se oli sydänkohtauksen saanut lokki?

Piste lähestyi ja lähestyi, sen muoto alkoi hahmottua. Silloin Len näki ettei piste ollut mikään lokki, ei, se oli ihminen. Tieto lävähti vasten kasvoja ja sai hänet jähmettymään kauhusta.

Taivaalta näet tippui valkoisiin vaatteisiin puettu ihminen, joka kohta murskaantuisi lumiseen asfalttiin suoraan Lenin kasvojen edessä, hänen voimatta tehdä mitään.

Len haravoi katseellaan ympäristöä, huusi jotakin tulemaan apuun, mutta ketään ei näkynyt mailla halmeilla. Hahmo tippui yhä lähemmäs valkoisen mekon liehuessa ilmavirrassa.

Jotain muutakin kummallista siinä oli, hahmo ei näes huutanut hädissään, ei ollut koko sinä aikana kun Len oli tämän nähnyt päästänyt mitään ääntä. Tämä vain retkotti ilman riepoteltavana tippuessaan yhä lähemmäs.

Pian hahmo oli jo puidenlatvojen kohdalla ja Len ei pystynyt liikauttaamaan sormeaankaan, niin kauhuissaan hän oli. Len näki jo silmiensä edessä kohta tapahtuvan murhenäytelmän, asfalttiin murskautuneen ruumiin ja sireenien vilkun. Hän ehti käydä läpi mahdollisuuksia, toivoi melkein että elottomana tippuva henkilö olisikin jo kuollut ennen osumista asfalttiin, ettei hän edes olisi voinut vaikuttaa siihen mitenkään.

Mutta juuri henkilön ollessa jo muutaman metrin päässä armottomana odottavasta maasta, tapahtui jotakin kummallista. Henkilön tippuminen hidastui, näytti kuin tuuli olisi kannatellut tätä ja hidastanut iskeytymistä asfalttiin, hidastanut niin paljon että lopulta näytti kuin tuuli olisi hellävaroen laskenut henkilön asfaltille.

Len tuijotti näkyä uskomatta silmiään. Hetken hän vain seisoi voimatta liikahtaa, niin järkyttynyt hän oli näkemästään. Sitten, kuin transsissa Len käveli maassa levollisesti makaavan hahmon luokse. Hän erotti naisen muodot valkoisen mekon alta ja tajusi henkilön olevan sinihiuksinen, tuskin kuuttatoista täyttänyt tyttö.

Len jäi seisomaan tytön viereen eikä uskaltanut kyykistyä kokeilemaan pulssia. Tyttö saattoi joka tapauksessa olla jo kuollut. Tapahtuma tuntui täysin järjettömältä, eikä Len onnistunut keksimään yhtäkään asiaa, miten oli mahdollista että tyttö oli tippunut kirjaimellisesti taivaasta, ja vielä vahingoittumatta.

Kerättyään rohkeutensa Len kumartui tytön ylle, ja kokeili pulssia tämän kaulasta. Luojan kiitos, tyttö oli kuin olikin elossa. Tärkeimmän selvittyä Len alkoi etsiä taskujensa syövereistä puhelintaan soittaakseen ambulanssin, vaikkei tiennytkään miten olisi tapahtuman selittänyt.

Silloin tyttö kuitenkin räväytti sähkönsiniset silmänsä auki ja katsoi Leniä hämmentyneenä. Kesti muutaman sekunnin, kunnes tyttö näytti muistavan. Hän näytti siltä kuin todella olisi ymmärtänyt tippuneensa taivaasta.

Tyttö kohosi istumaan tämän kasvoille valahti surullinen ilme. Kyyneleet valuivat tämän kasvoille, ja tipahtivat leualta valkoisen puvun rintamukselle. Tyttö katsoi ylös taivaaseen, kuin olisi nähnyt siellä jotain mitä Len ei kyennyt edes tarkoilla silmillään erottamaan. Surullinen ilme tämän kasvoilla muuttui polttavaksi raivosi.

"Trinyma nê vesšt Hàelan!" Tyttö näytti rivoa käsimerkkiä taivaassa näkemäänsä kohti kasvot raivosta vääntyneinä, ja nousi sitten ylös pudistellen lumen mekostaan.

Vieläkään tyttö ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota Leniin, mutta hänen seurattuaan kummastuneena hetken tytön raivoamista ja itkua, hän päätti kerätä rohkeutensa ja järkensä viime rippeet. Olihan Len sentään ollut käsittämättömän tapahtuman silminnäkijä, ja mielestään hänellä oli oikeus saada asiaan edes jonkinlaista selkoa.

"Anteeksi, mutta saanko kysyä mitä helvettiä juuri tapahtui?" Len yritti kysyä kohteliaasti, mutta ollessaan näin järkyttyneessä tilassa, oli se lähes mahdotonta. Vasta kysyttyään kysymyksensä Len tajusi, ettei tyttö välttämättä puhunut suomea ollenkaan, tämähän oli kironnutkin jollakin Lenille vieraalla kielellä.

Tyttö kuitenkin käänsi katseensa Leniin, tuijotti häntä hetken pistävällä katseellaan, kunnes hymyili ja kertoi täydellisellä suomen kielellä täysin tosissaan uskomattoman ällistyttävän vastauksen. Len olisi ollut varma näkevänsä unta, ellei pakkanen olisi erittäin todentuntuisesti nipistellyt hänen poskiaan. Hän ei myöskään erehtynyt kuvittelemaan tytön valehtelevan, sillä tämä katsoi häntä niin pistävän surullisesti ja totisesti vailla valheen häivääkään sen sanoessaan.

"Sain potkut taivaasta."

♦️♦️♦️