Palaneen kirjan sirpaleet

KOSTONHIMON SYÖVEREISSÄ

Lila/ ehkä vähän erilainen kun mun aiemmat tekstit, mutta tässä on sit muuten kielioppiin panostettu täysillä (kyseessä on koulutyö)!!

Varoitukset: väkivaltaa, verta

♦️♦️♦️

Tuntematon Henkilö 30.7.1990, Rauhanlammenkatu 2 A 3

Kuljin pitkin ahdasta ja hämärää käytävää. Multaa varisi ylleni, mutta olin joka tapauksessa ylpeä aikaansaannoksestani. Tätä päivää varten olin uurastanut käytävän parissa jo vuosia, ja vihdoin vaivannäköni palkittaisiin. Hykertelin innoissani odottaessani sitä hetkeä, kun pääsisin vihdoin leikkelemään Aleksanderin palasiksi. Tahdoin aiheuttaa hänelle yhtä suurta kärsimystä kuin hän oli minulle aiheuttanut. Siitä oli nyt kaksikymmentä vuotta, ja katkeruuteni Aleksanderia kohtaan oli kasvanut joka vuosi.
  
Olin tarkkaillut häntä vuosia, ja tiesin hänestä kaiken. Olin nähnyt hänen saavan ylioppilastodistuksensa ja ostavan vihdoin oman asunnon. Koko ajan vihani häntä kohtaan yltyi, varsinkin nähdessäni kuinka hän sisusti kotinsa kissankuvilla.
  
Salakäytävä päättyi, ja ylläni kohosi Aleksanderin keittiön lattia. Nyt oli sen aika, vihdoin ja viimein. Aleksander ei tiennyt mitään salaluukusta hänen mattonsa alla. Luojan kiitos hän ei koskaan imuroinut mattojen alta. Kohotin hiljaa luukkua, varoen ettei Aleksander kuulisi. Tietolähteideni mukaan hän oli tällä hetkellä yksin kotonaan, joten ongelmia ei pitäisi ilmaantua. Liika varovaisuus ei kuitenkaan koskaan olisi pahasta, ja sitä paitsi nautin yllätyksen suomasta edusta.
   
Kipusin avonaisesta luukusta ylös ja puistelin hiljaa mullat vaatteistani. Aleksander oli olohuoneessaan, kiinnittämässä yhtä ällöttävistä kissatauluistaan seinälle. Hän näytti aina yhtä kalpealta ja hontelolta. Hiivin olohuoneeseen, eikä huonokuuloinen Aleksander huomannut mitään.
   
Hyökkäsin hänen kimppuunsa taklaten hänet maahan. Yllättynyt ja säikähtänyt Aleksander ehti kiljaista apua, ennen kuin kahlitsin hänet lattiaa vasten kehollani ja painoin käteni hänen suulleen. Aleksander yritti pyristellä irti, mutta hänen hintelissä käsivarsissaan ei ollut ollenkaan voimaa. Aivan kuten ollessamme lapsia, kun painimme ruoholla ja voitin aina Aleksanderin. Sen siitä sai, kun katsoi kaikki päivät televisiota.
  
Hemmetti, joutuisin hylkäämään haaveeni hitaasta ja kivuliaasta murhasta. Aleksander oli ehtinyt huutaa apua, ja oli vaara että joku kerrostalon asukkaista oli kuullut sen. He soittaisivat poliisin, joten minulla oli kiire. Toki voisin yrittää raahata Aleksanderin pois salakäytävää pitkin, mutta siitä koituisi liikaa vaikeuksia. Oli parasta tappaa hänet nyt, mahdollisimman nopeasti ja kivuliaasti. Otin sahalaitaisen puukkoni ulos takkini sisätaskusta, ja näin Aleksanderin pupillien laajenevan pelosta. Hän rimpuili paniikissa ja yritti päästä irti otteestani.
  
Katsoin Aleksanderia silmiin, ja ehdin nähdä hänen katseessaan järkytyksen. Juuri kuten olin toivonutkin, viimeisinä hetkinään Aleksander muisti minut. Katsoin häntä, ja vihdoin hän muisti minut. Ehkä hän vihdoin ymmärsi katua tekoaan, ehkä hän tajusi joutuvansa ikuisiksi ajoiksi Helvettiin.
Sitten iskin veitsen syvälle Aleksanderin rintakehään, ja veri roiskui ylleni. Kaikki elämä katosi Aleksanderista. Olin vihdoin saanut mitä halusin, ja nyt minun oli lähdettävä.
  
Juoksin salakäytävälle. Aleksander makasi olohuoneessaan kuolleena kuin kivi. Se oli viimeinen kerta kun näin hänet. Suljin salakäytävän luukun, vaikka tiesinkin poliisien löytävän sen pian.
   
Päästyäni tarpeeksi kauas murhapaikasta lyyhistyin maahan. Yhtäkkiä tuntui kuin olisin loputtoman väsynyt. Toteuttaessani suurimman unelmani, olin samalla menettänyt elämäni tarkoituksen. Jo kaksikymmentä vuotta oli elämäni tarkoitus ollut kostaa Aleksanderille, ja nyt se oli tehty. Nyt minulla ei ollut enää mitään. Olin siitäkin vihainen Aleksanderille. Jo toisen kerran Aleksander oli jättänyt elämäni ilman tarkoitusta, ilman määränpäätä. Ja pahinta oli, ettei ketään voinut tappaa monta kertaa peräkkäin.

♦️♦️♦️