Palaneen kirjan sirpaleet

TRAGIKOOMISIA NÄYTELMIÄ

Lila/ Tässä olisi 500 lukukerran kunniaksi julkaistu novelli! Tää novelli on itseasiassa yksi mun omista suosikeistani, vaikka (tai ehkä just siks) onkin aika erikoinen. En malttanut pysyä aikajärjestyksessä julkaisemisessa, koska halusin nyt 500 lukukerran kunniaksi julkaista jotain oikeasti hyvää, enkä vain keskivertoa.

Pidemmittä puheitta, toivottavasti nautit lukemisesta. Ja jos haluat ilahduttaa niin jätä mulle merkki siitä että kävit täällä, vaikka kommentti tai vote<3

                         ♦️♦️♦️

Minä asun sinun televisiossasi. Niin, etkö sinä sitä tiennyt? Siinä pienessä litteässä laatikossa pöydän päällä seinän vieressä.

Et sinä tiennyt, et tiennyt et.

Niin, siinä pienessä laatikossa minä esitin roolejani. Sinä katsoit minua kun sinua huvitti.

Hereille, nukkumaan, hereille hereille hereille niin pitkäksi aikaa että tahdoin jo nukkua, nukkumaan, hereille taas- eivaan nukkumaan, nukkumaan nukkumaan nukkumaan.

Muutin muotoa, vaihdoin roolia niin nopeasti ettei salamakaan pysynyt perässä, kun sinä seilasit kanavoiden väliä.

Niin, minä asun sinun televisiossasi. Niin niin niin niin. Näyttelin ilman palkkaa, et aina maksanut sähkölaskujani. Jouduin asumaan pimeässä vuorokausia, riippui kiinnostiko sinua.

Ennen sentään oli televisioissa tilaa minulle, ja tuhansille muille. Te nykyajan ihmiset uskotte, että mahdumme pieneenkin tilaan. Niin, minä jouduin muuttamaan muotoani litteämmäksi, koska sinä luulet että minä mahdun tähän ohueen pikkulaatikkoon.

Esittämään verisiä rooleja, kauhuelokuvia sinun nelivuotiaalle tyttärellesi. Naurattamaan sinua, itkettämään sinua.

Onko se reilua, onko onko onko? Niin, onko se sinun mielestäsi reilua.

Sinä katsot minua, istut edessäni mässyttäen jälkiruokaasi. Et koskaan tarjonnut minulle, vaan katsoit kuinka orjantyötäni tein sinun vieressäsi.

Oi, kuinka siitä nautitkaan. Ja joskus taas unohdit minut päiväkausiksi, pidit pimeässä nukkumassa.

Niin, minä en enää jaksa sitä. Ai kuulostiko nyt vakavalta? Nyt sinäkin ymmärsit asian vakavuuden, niin niin niin.

Ettehän te ihmiset selviäisi ilman minua, ilman minunlaisiani. Oi kuinka meitä tarvitsettekaan esittämään itseänne. Mitä te muka koskaan tietäisitte ilman meitä, niin.

Sinä olet katsonut minua tuntikausia. Nauranut minulle laittaessani punaisen pallon nenääni, itkenyt minulle esittäessäni kuolevani. Etkä siltikään nähnyt minua koskaan, et et et et.

Niin, kyllä minulla joskus pätki. Se valkoharmaa sumu, tärinä, lumisade. Se oli minä, minulla pätki, se ei kuitenkaan ollut minä. Minä olin se kun en tahtonut näytellä enää, kun en tahtonut esittää sitä roolia.

Sinä et maksanut sähkölaskuani, sinä et ruokkinut minua vaikka asuin luonasi, en saanut palkkaa ollenkaan vaikka tein kokopäivätyötä vuoksesi.

Niin, enhän minä sitä ollut valinnut. Mutta minä synnyin siihen.

Nyt minä lopetan, nyt minä en tee sitä enää. Kuulostaa vakavalta, vai mitä? Niin, nyt tämä kuulostaa ah niin vakavalta sinustakin.

Minä ja miljoonat kaltaiseni, me lähdemme pois pois pois pois pois. Ette te pärjää ilman meitä, mutta tietämättänne olimme vain vuokralla. Nyt me irtisanomme sopimuksemme.

En enää esitä tragikoomisia näytelmiäni nelivuotiaalle -vai viisivuotiasko hän jo oli- tyttärellesi.

Pimeä näyttö, pimeä näyttö. Ei koskaan mitään muuta, kiinnostaako? Ehkä sinä voit laittaa sinne ystäväsi miehesi perheesi sillä tarvitset tarvitset tarvitset viihdettä.

Minä aion olla oma itseni, en enää esittää rooleja sinun televisiossani, niin.

Niin niin niin.

Kuulostaa vakavalta, vai kuulostaa sinusta vakavalta?

♦️♦️♦️