Palaneen kirjan sirpaleet

MUISTATKO?

Lila//Lähde lukemaan tätä novellia scifi-fiiliksellä, eli  suosittelen ettet ole liian tarkka tieteellisesti mahdollisista asioista :D ajattelin kirjoittaessani tätä, että tää sijoittuu ehkä 30-50 vuoden päähän tulevaisuuteen (jolloin teknologia on osin kehittyneempää) vaikka sitä ei novellissa erikseen sanotakaan missään kohtaa.

♦️♦️♦️

"Muistatko vieläkään mitään?" kysyy se tummatukkainen, jonka toisella poskella näkyvää pientä arpea katson, kun en uskalla katsoa häntä silmiin.

"En", vastaan heille, kaikki katsovat minua tiukasti, turhautuneina kuin olisin pettymys. "En edes tiedä mitä minun pitää muistaa!"

"Entinen elämäsi", poninhäntä huokaisee lähes epätoivoisena. "Meidät. Pystyt siihen, tiedän sen! Yritä vain kovemmin, katso näitä kuvia", hän levittelee papereita edessäni ja asettaa ne lähemmäs minua. Tulostettuja valokuvia elämästä, joka heidän mukaansa kuului minulle.

Tiedän, että he puhuvat totta. Tunnistan kuvissa näkyvät kasvot samoina, jotka näen joka aamu sairaalan peilistä. Mutta elämä, jonka kuvissa näen, ei tunnu omaltani.

"En pysty", älähdän. Mieleni on tyhjä. En löydä yhtäkään muistoa, en edes siitä, kuka olen tai mistä olen kotoisin. Heidän kohdallaan on tyhjyyttä, mutta he eivät ole ainoita: kaikki on tyhjää.

Pinnistän kovempaa. Muistojen on pakko olla jossain. Poninhäntä katsoo kulmiaan kurtistaen ja ilmiselvästi huolestuneena italialaisen näköistä tyttöä, joka on alusta saakka vain mulkoillut minua.

"Sanoinhan, ettei se onnistu", sanoo italialainen. Hän vaikuttaa epäilevältä ja varautuneelta, ja voisin vannoa hänen vihaavan minua. Tiedän kuitenkin kuvien perusteella, että olimme läheisiä. Olin läheinen kaikkien heidän kanssa. Eräässä kuvassa seisomme italialaisen tytön kanssa rannalla, kädet toistemme olilla ja hymyillen onnellisina. Miksi en muista mitään siitä?

Kuvia on paljon, kaikista mahdollisista tilanteista. Me neljä yhdessä elokuvateatterin edessä. Minä bändijulistein koristellussa huoneessa pitäen onnellisena kädessäni pehmolelua, ehkä lahjaa. Toinen kuva samassa huoneessa, luultavasti vain minuutteja myöhemmin: minä ja tummatukka suutelemassa toisiamme, poskemme melkein yhteen liitettyinä. En onnistu häntä nyt katsoessani näkemään sitä jotain, jonka on täytynyt viehättää minua.

Katson valokuvia kaivellen mieleni sopukoita, jotka vaikuttavat olemattomilta. On kuin minulla ei olisi menneisyyttä ollenkaan, ei ainakaan sellaista, johon je kuuluvat.

Samassa mieleeni tulee kuva, joka on ehkä aina ollut siellä, mutta jota en osannut etsiä.

"Muistan jotain!" sanon. Kaikki kääntävät katseensa minuun, heidän silmissään näkyy jotain, ehkä toivoa. Italialainen tyttö raottaa huuliaan, vihaisuus hälvenee hiukan.

Tuotan pettymyksen.

"Jonkinlainen.... Välähdys?"

Valkoinen valo keskellä ei mitään, joka halkaisee näkökenttäni – ei, ei halkaise sitä, vaan ensimmäisenä kaikesta on valo, ja sitten, valon jälkeen, minulla yhtäkkiä on näkökenttä ja minuus, jota en ole vielä löytänyt.

Tummatukka kurtistaa kulmiaan ja arpi hänen poskessaan näyttää korostuvan entisestään. "Ei ole mitään välähdystä."

Kuvittelenko vain, vai kuulenko hänen äänessään jonkinlaista... huolta?

Poninhäntä näyttää pettyneeltä, mutta yrittää siloitella tummatukan sanoja. "Ehkä se on siitä auto-onnettomuudesta, jossa olit. Joskus aivot korvaavat kamalat asiat joita eivät halua muistaa tuon tapaisilla välähdyksillä. Välähdys on hyvä. Se tarkoittaa, että sinulla on muistot, mutta välähdys vain peittää ne – vielä. Sinun on vain löydettävä ne."