Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

Tuska

Perjantaina

-Louisin näkökulma-

Heräsin Sandran vierestä. Tai, no eihän minulla muuta paikkaa ollutkaan. Mieluummin tässä kuin sohvalla naurahdin mielessäni.
Miten rakastankaan tuota ihmistä noin paljon ?
Tiesin ettei hän ollut todellakaan varma itsestään. Rakastin noita kurveja, hiuksia, silmiä ja huulia. Ei nenässäkään mitään vikaa ollut. Mutta eniten rakastin häntä sisäisesti. Kovan ulkokuoren alla piili herkkä naisenalku joka tarvitsi hellää hoitoa. Hoito sana kuulosti kyllä aika lällyltä.

- Mmm... kulta.

Hätkähdin hereille omista ajatuksistani.

- Huomenta, sanoin ja painoin hellän pusun Sandran otsalle.

- Paljonko kello on ?

Käännyin ympäri ja painoin kellon näyttöä. Liian monimutkainen laite minulle, olin tottunut viisareihin.

- Puoli kahdeksan, vastasin ja vedin peiton päälleni. Halusin vielä nukkua.

- Helkkari helkkari helkkari.

Sandra nousi sängystä ylös kuin ohjus ja nykäisi mekon päällensä.

- Mä meen nyt !

Kuulin kuinka ovi paukahti eteisessä. Miten joillain voi olla noin kiire kouluun. No Sandra on Sandra.
Mitähän sitä tänään tekisi ? Ulos en voinut mennä, Sandra oli kieltänyt sen ankarasti. Kaikki kaapit olin kolunnut jo läpi. Olin yrittänyt myös leipoa juustokakkua, tuloksena oli tumman ruskea käntty jossa oli valtavia ilmakuplia pinnassa. Sandra ei ollut myöskään iloinen aiheuttamastani sotkusta. Kruunasin kaiken vielä pudottamalla viisi kananmunaa lattialle. Silti tuo jaksoi rakastaa minua.

En saanut enää unta joten nousin ylös. Tarvitsin myös uusia vaatteita, nämä alkoivat haisemaan jo ihan kiitettävästi. Jospa sitä sitten maanantaina ilmaantuisi poliisiasemalle. Nappasin päälleni punaisen t-paidan ja vaaleat farkkuni.

Ulkona paistoi aurinko, halusin sinne. Jos ottaisin vain lyhyen kävelylenkin.
Hymähdin itselleni ja kiskoin kengät jalkaani. Jätin oven puolittain auki, eihän minulla avaimia ollut. On ihanaa tuntea auringonvalo kasvoilla, ei tuulenvireessäkään mitään moitittavaa ole.  Vedin ilmaa keuhkot täyteen ja nautin.

-Sandran näkökulma-

Pyörin hermostuneesti penkissäni. Oli vasta ensimmäinen tunti, ja niitähän oli vielä kuusi edessä. Miten kestäisin tämän ?

- Sandra, tule vihkosi kanssa tänne eteen.

Nousin penkistäni ja otin matematiikanvihkon mukaani. En ollut varma olinko edes laskenut koko laskua. Ainakin kannattaisi yrittää. Tartuin kynään ja aloin raapustaa laskua taululle. Hah, tämähän on helppo kuin mikä.

- Hienoa, voit istua paikallesi, opettaja sanoi ja etsi selvästi luokasta seuraavaa vastaajaa.

Hymyilin opettajalle ja lähdin tallustamaan kohti luokan perää. Harmikseni kaikki olivat sulloutuneet luokan etuosaan, no saisinhan ainakin keskittyä kunnolla. En ehtinyt ajatella muuta. Lensin maahan. Joku kamppasi minut. Siinä minä makasin, muiden edessä rähmälläni ja kaikki nauroivat. Yritin päästä ylös mutta nilkka antoi periksi. Odotin jonkun auttavan, miksi kaikki vain nauroivat minulle ?
Halusin Louisin syliin, halusin hänen sanovan minulle kuinka tärkeä olin. Tarvitsin sitä. Purskahdin itkuun ja jäin istumaan keskelle luokkaa. Katsokoot vain, rääpäle minä olin.

-Louisin näkökulma-

Olin juossut henkeni edestä. Hengitin raskaasti ja sydämeni hakkasi. Oli virhe mennä ulos, olisi pitänyt uskoa Sandraa. Nyt he tietävät minusta, voivat iskeä milloin vain.

Niin vajosin itsesääliin ja romahdin eteisen lattialle.

Elikkäs tälläistä tällä kertaa ! Kommentoikaa mitä pidätte tästä & aikaisemmista luvuista ! ;) kiitos kaikille kommenteista ja lukukerroista ! Hope you like it !  🙏