Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

empty and empty

SANDRA

En ole tuntenut juurikaan mitään sisälläni lähtösi jälkeen, ainoastaan pelkkää tyhjyyttä. Jos sitä voi edes kutsua tunteeksi. Epäilen välillä myös ilmaantuvia tunteita. Ne kestävät aivan pienen hetken, roihahtavat liekkiin ja sen jälkeen katoavat, kuin pieru Saharaan, kuten olet sanonut.
Ne tunteet ovat täynnä ristiriitaa ja vihaa, rakkautta kuin kaipaustakin. Epäilen niiden aitoutta, ne saattavat olla harhakuvitelmaa tai todenmoista totta. Aamuisin herätessäni heitän itseni makuulle sängyn vasemmalle puolelle, sille paikalle jossa sinun pitäisi röhnöttää. Mutta ei. Sinä et ole siinä, et edes lähimaillakaan. Paikallasi on vain ryppyyntynyt lakana, joka kaipaa silitystä. Aamiasipöytään saatan aivan hyvin kattaa sinullekkin. Samoin lounaalla, päiväkahvillamme ja illallisella. Usein iltaisin saatan huutaa sinua luokseni, sillä televisiosta tulee kauhuelokuvia, joita haluan väkisin katsoa. En vain löydä sitä syliä, joka kaappaisi minut turvaan kun pelottava kohtaus tulee ilmoille. Enkä niitä lohdun sanoja, jotka päästät suustasi keskellä yötä, kun olen nähnyt painajaisen. Sinua ei voi korvata millään, ei rahalla eikä maineella. Ja usein iltaisin, kun olen yksin ajatusteni kanssa, mietin usein kummallisia asioita, kuten "'miksi teet niin epänormaalia työtä ? Mikset vain voi olla tavallinen pankkivirkailija, jonka työ alkaa aamulla kahdeksalta isolla kahvilla ja loppuu neljältä siihen, kun tämä lyö tietokoneensa kiinni.
Miksei ?"
No, koska et halua tehdä mitään muuta. Haluat tehdä asioita, jotka tekevät sinut iloiseksi. Ehkä sinut on vain luotu täyttämään stadioneita. Sinut on luotu tekemään ihmiset iloisiksi. Ja niin kyllä teet minutkin, vaikken sitä useasti näytä.

Toivottavasti voit hyvin.
Sandra & Amelia
X

Taiton vaalean paperin pieneksi ja etsin käsiini sileän kirjekuoren, johon raapustin osoitteen ja nimikirjoitukseni. Katselin sitä hetken tuumaillen ja liimasin kukallisen postimerkin sen yläkulmaan. Mietin kyllä vielä muutamaan kertaan, että onko tässä mitään järkeä. Kai tässä on.

Hyppelehdin rappuset alas nopsaan tahtiin, sillä otan Amelian mukaan. Hän nukkui kevyen näköistä unta pinnasängyssään. Töpötin hänen nenäänsä muutamaan kertaan ja hän päästi suustan kovan tirskahduksen.

- Heiii, me mennään nyt ulkoilemaan, sirkutin hänelle hymyillen.

Amelia vastasi minulle jonkinsortin irvistyksellä.
Nostin hänet sängystä suoraan rattaisiin. Kirje mukaan ja menoksi, yksinkertaista.

********

Katselin taivaalle kerääntyviä pilviä, jotka näyttivät jo hyvin uhkaavilta. Ihmiset juoksentelivat ympäriinsä jo jonkinsortin paniikissa vaikka sadetta tuskin tulisi vielä hetkeen. Mieleni teki rauhoitella heitä mutta kävelin vain tyynen näköisenä pitkin pääkatua. Postilaatikko häämötti kadun päässä. Kipitin sinne nopeasti rattaitten kanssa. Sujautin kirjeen luukusta nopeasti, etten vain tulisi toisiin aatoksiin. Lähdin kävelemään takaisin päin ja yritin sulkea kirjeen pois mielestäni. Hän vastaa jos vastaa. Jos hän ei vastaa, niin sitten hän ei vain vastaa, hoin itselleni.

- Sandra ! Odota ! kuulin jonkun huutavan yllättäen.

Pysähdyin ja käännyin hymyillen katsomaan taakseni.

- Anteeksi, kun tällä tavalla huutelen,  Claire nauroi.

- Ei se mitään, sepitin takaisin.

- Puhun nyt nopeasti, sillä siellä on todella valtava jono, hän kertoi ja osoitti sivullaan omistavaansa kahvilaa, joka oli pullollaan ihmisiä.

- Antaa tulla vain, sanoin kiinnostuneena.

- Noh. Meillä olisi nyt se apulaisen paikka auki. Että jos sinua vielä kiinnostaa ?

Silmäni pyörähtivät suorastaan ympäri.

- No, tuota, änkytin.

- Ymmärrän kyllä tilanteesi, mutta haluaisin niin kovasti sinut, Claire intoili

- Kyllä mä voin tulla, päästin suustani.

Claire hymyili ja paiskasi kanssani kättä.

- Soitan sinulle myöhemmin, hän huudahti vielä ja juoksi takaisin sisälle.

Katsoin hänen peräänsä hetken hieman hölmistyneenä. Havahduin vasta siihen, kun pienehkö ja kylmä pisara lävähti nenällleni.

- Amelia. Nyt meillä on kiire kotiin, sirkutin.

Tarrasin vaunuista kiinni ja lähdin juoksemaan vinhaa vauhtia. Tiesin jo kyllä, etten ehtisi kotiin asti ihan kuivana. Mutta onhan se hyvä välillä juostakkin. Juoksin monen monta metriä ja matka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi pian näin talomme katon ja suorastaan kiljuin riemusta. Mutta epäonnekseni taivas aukesi sillä hetkellä, enkä voinut tehdä yhtikäs mitään. Kastuin miltei läpimäräksi.
Kävelin loppumatkan hiljakseen nauttien kosteasta ilmanalasta. Amelia raotteli vähän silmiään suojakuvun alta. Hän varmaan ajattelee, miksi olen näin märkä. En, en ole hikoillut näin paljoa.

Avasin portin ja näin jotakin, mikä sai sydämeni jättämään lyönnin kirjaimellisesti väliin.
Auto. On. Ilmestynyt. Pihaan.
Suljin portin nopeasti ja katselin märkää autoa. Nostin samalla Amelian rattaat kuistille, jossa ne olisivat turvassa märältä säältä. Kuistilla jöpötti myös ylimääräinen kenkäpari. Se ei ollut siinä lähtiessäni. Istuin portaalle ajattelemaan tätä kaikkea, sillä pelkästään tämä oli jo aivan liikaa. Kuulin jotakin meteliä takaani, mutten välittänyt. Tuijotin silmät pyöreänä eteenpäin.

Sitten tunsin taas ne kädet ympärilläni.