Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

Posti ⛺️

Sandra:

Heräsin taas tuttuun kolahdukseen. Posti tipahti luukusta. Käänsin samalla kylkeä. Tämä oli ollut jo tuttua viimeiset puoli vuotta. Tiesin tarkalleen milloin posti rämähtäisi luukusta alas. Postinjakaja teki tahallaan kiusaa ja suorastaan pusauttaa postit kaikkien luukuista huoneistoon. Ai että miten siitä tulee niin kova ääni ? Luukut ovat suoraan 1800-luvulta. Ehkei siitä nyt enempää.

Yritin saada itseni takaisin uneen, yritin ilmeisesti liikaa ja luovutin. Nousin vaivalloisen näköisesti ylös sängystä ja kuikuilin kelloa.
Puoli kahdeksan.
Mahtavaa. Rojahdin takaisin makuulle ja mietin mitä tekisin tänään. Sitten päässäni välähti. Hyppäsin sängystä ylös ja juosta kaahasin keittiöön jossa puhelimeni oli latauksessa.

Uusi viesti henkilöltä Louis.

Wow, hän vastasi minulle ! Hah.
Luin hänen lähettämäänsä viestiä monta kertaa putkeen. Tänään siis kello 13.
Heitin puhelimeni takaisin tiskipöydälle ja istuin alas. Kaikki tuntui mahdottomalta, samalla hyvältä että pahalta. Kaikki epäilytti.
Vilkaisin sivusilmällä kaameita violetteja verhoja. Nuokin joutaisivat jo pihalle. Mutta mihinkäs sitä minulla olisikaan varaa ? Kaikki tässä asunnossa kaipaisi remonttia. Tosin, enhän minä osaa remontoida. Ties mitä siitä tulisi.
Huokaisin ja tallustin jääkaapille. Kokoelma oli huikea. Maito -ja hillopurkki, puolikas juustopaketti, kurkku, voita ja kananmunia. Saisin tästä taiteiltua varmaankin jotain. Laitoin kananmunat paistumaan pannulle. Yritin etsiä itselleni leipää, mutta en löytänyt pussinjämää mistään. Luovutin senkin suhteen ja tyydyin kananmuniin. Minusta oli tullut vähän höhlä. Tai siis, sellainen joka ei huolehdin omista asioistaan. Ennen olin todella tarkka sisustuksesta ja myöskin siitä, että kaapista löytyy syömäkelpoista ruokaa. Mikä minuun oli mennyt ? Puistelin itselleni päätä ja asetin lautasen jo korkean pinon jatkeeksi. Tiskaisin sitten illalla. Nappasin eteisestä postit mukaani ja rojahdin sohvalle. Muutama mainoslehti, lasku ja.....

Kirje.

Minulle kirje ! Repäisin kuoren auki ja vedin esille vaalean vihreän kortin. Summailin sitä hetken ja lopulta tajusin sen olevan avattava. Olinpa taas niin viisas.

Kutsu.

Olemme luokkamme kanssa yhteistuumin päättäneet järjestää luokkakokouksen.

Yhteistuumin, pyh sanon minä. Sellaista sanaa ei meidän koulussa, tai edes luokassa tunnettu. Jatkoin teksin ahmimista silmilläni.
Olisi varmasti mukavaa nähdä entisiä luokkatovereita ja vaihtaa kuulumisia. Ja nähdä myöskin, mihin kukakin on päätynyt. Oletko kenties päätynyt aivan pop-tähdeksi asti?

Olipas kiva lause.

Täten, tapaamme keskiviikkona 28.8. klo: 19.30 vanhalla koulullamme. Luvassa on tietysti musiikkia ja ruokaa, sekä pieniä yllätyksiä ! Tervetuloa !

Ilmoittauduthan tähän num...

Työnsin kutsun syrjään. Pitäisikö mennä ? Jotenkin, päähäni hahmottui kuva, kuinka minä ja Louis kävelemme kohti luokkaa, käsikkäin ja kun kaikki....
Antaa olla taas. Parempi kun on menemättä. Siirryn paikallisen sanomalehden kimppuun ja heti ensimmäinen uutinen jyrisyttää vuorta sisälläni .

Nuoren tytön puukottaja vapautuu vankeudesta.

Hapuilen sormillani kaulallani olevaa arpea. Se on pinnalta tervehtynyt, mutta sisältä se on edelleen rikki. Siellä vellovat kipu ja ne tunteet, sekä muistot jotka tuo välikohtaus aiheutti.

Välikohtauksessa loukkaantui hyvin vakavasti silloin 15-vuotias tyttö. Hänen vammansa olivat hyvin vakavia ja ne vaativat kirurgista hoitoa. Myöskin 16-vuotias poika sai vammoja, mutta ne olivat selvästi lievempiä. Tuomittu tuomittiin seitsemän vuoden vankeuteen tapon yrityksestä ja vammantuottamuksesta. Hän on osoittanut hyvää käytöstä ja halua muuttua, joten johdon päätöksen mukaan hän vapautuu torstaina. Hänestä ei aiheudu vaaraa.

Olivatko he tosissaan ? Ei aiheudu vaaraa.....
Minun arpeni todistavat tätä vastaan.
Voin suoraan sanoa, että tuo tapaus pilasi elämäni. Aivan täysin. Huokaisin taas itselleni ja lähdin etsimään itselleni sopivaa päällepantavaa. Samalla kuitenkin pelko hiipi hiljalleen takaisin, se teki tuloaan.

Louis:

Mietin hetken mitä kirjoittaisin. Olin saanut kaiken jo valmiiksi, olinpahan kerrankin valmistautunut ja ajoissa. Pyöritin kynää paperin päällä. Ikkunasta avautui kaunis näkymä kaupungin ylle, tämä stadionhan sijaitsi korkealla mäellä. Suuret pilvenpiirtäjät kohosivat kaupungin taivaalle, pilviäkään ei näkynyt juuri missään. Lähiöt reunustivat kaupungin laitoja ja siitä eteenpäin oli vain moottoritietä ja metsää. Naputin kynää edelleen paperilla. Oli aivan hiljaista. Heei ! Nyt keksin ! Mutta haluaisin kirjoittaa välillä jotakin hauskaa, jotain joka olisi täynnä romantiikkaa. Menkööt.

Miten elämä jatkuu kun olen poissa ? Vaikkapa, kun olen matkoilla. Käykö talossani joku ? Yrittääkö tuuli tunkea ikkunoista väkisin sisälle ? Käykö joku katsomassa kukkiani ? Liikaa kysymyksiä. Elämän tulisi olla helppoa, tietysti satunnaisia ylämäkiä lukuunottamatta. Minusta taas tuntuu siltä, että polkisin loputonta ylämäkeä ylös. Välillä huippu häämöttää, ja sitten se onkin taas poissa. Lopulta voimat loppuvat, ja sitä vain syöksyy alas. Missä ovat ne vahvat kädet jotka vetäisivät turvaan tai ottaisivat kopin ? Tosipaikan tullen heitä ei näykkään. Entä kun elämä päättyy ? Kukaan ei ota sinusta koppia vaan saatat vajota unohduksiin. Pelko ja epävarmuus valtaa sinut. Kuka huolehtii kukistasi ? Entä talostasi ? Jäävätkö jalanjälkesi ikuisiksi ajoiksi maahaan ? Jääkö äänesi kaikumaan ilmaan ? Muistaako kukaan sinua ?
Jokaisella tulisi olla se yksi vahva koppi. Ihminen joka ottaa tosipaikan tullen kopin. Ihminen, joka kävelee sinun jalanjälkiäsi pitkin jotteivat ne painautuisi pois. Ihminen joka hoitaa kukkasi. Ihminen, joka sulkee ikkunat jos tuuli pyrkii sisään. Ja se ihminen olet sinä.