Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

ready to go ?

Sandra:

- Louis ? kysyin unenpöpperössä.

- Mmmhhh, hän sanoi ja korjasi samalla asentoaan.

- Haluatko sä aamupalaa ? kysyin.

- Kello on jo puoli kaksitoista..... tee aamulounasta.

- Hölmö, sanoin ja virnistin.

Ponkaisin ylös sängystä istumaan. Lattia oli kylmä, ei juurikaan tehnyt mieli laskea jalkoja sille.

- Tai äläpäs mene yhtään minnekkään, Louis sanoi ja koppasi minut syliinsä.

Käänsin katseeni kohti tuota ihanaa ilmestystä.

- Sä oot itseasiassa huomattavasti parempaa kuin ruoka, hän jymäytti.

Puna levisi taas kasvoilleni.

- Niin taidat olla säkin, lausahdin.

- Miksi tuossa lauseessa on epäileväisyyttä ? Annan kun mä näytän sulle yhen tempun, ja tää on tuplasti parempaa kuin hampparit. Usko vaan mua !

Epäilin. Tuon hölmön älynväläyksistä kun ei ikinä saanut mitään selvää. Kerrankin hän päätti tehdä pullaa, ja lopulta koko keittiö oli taikinassa ja jauhoissa. Hän oli nimittäin päättänyt räjäyttää jauhopussin. Pieni yllätys.

Louis tarrasi minua kyljestä kiinni ja alkoi kutittamaan minua. Kiljuin ja kääntelehdin niin paljon kuin vain pystyin. Tuosta otteesta kun ei niin helposti pois päästykkään, salilla oli tultu selvästi käytyä.

- Louis, mä.....kuo...kuolen kohta ! Sopersin nauruni keskeltä.

- Sitten mä saan antaa sulle tekohengitystä, hän vastasi ja päästi minut otteestaan.

Huokaisin ja potkaisin tuota poikaa. Leikkimielisesti tietysti. Hän tarrasi minusta kiinni ja yritti suudella. Hah, mutta eihän se nyt onnistuisi niin helpolla. Vetäydyin taakse noiden huulien lähestyessä. Pörrötin samalla Louisin takkuista tukkaa. Hän alkoi selvästi ärsyyntyä, jotta saisi oman tahtonsa läpi. Suutelin häntä takaisin ja vieritin kättäni pitkin hänen selkäänsä. Tein kädelläni ympyrän ja jatkoin ylöspäin kohti niskaa. Jätin käteni siihen, sillä tarvitsin happea hengitettäväksi. En tiedä kauan jatkoimme, sillä menetin ajantajuni.

Louis:

Parin tunnin kuluttua ✈️🕓

Tässä sitä nyt oltiin. Matkalla kohti seuraavia etappeja. Pariisi, Milano, Kööpenhamina, Dublin, Oslo, Helsinki....lista vain jatkuisi. Jokaisessa paikassa olisi tuhansittain faneja, aivan järjettömät määrät, sekä pari konserttia.
Tuhansittain toiveta jotka pitäisi toteuttaa, haastetta kerrakseen.
Kaivoin puhelimeni taskustani, olisi varmasti hyvä käyttää sosiaalista mediaa, kun siihen on mahdollisuus.

Avasin Twitterin, en edes viitsinyt syventyä ilmoituksiin joita oli aivan liikaa. En vain ole nyt sillä tuulella.

Hello ! Seuraava etappi, Pariisi ! ready to go ? #ontheroadagaintour

Julkaisin sen ja jäin mielenkiinnosta katsomaan mitä fanit vastaisivat. Pian twiitin olikin jo nähnyt pari tuhatta ihmistä. Hauskaa, sekä samaan aikaan pelottavaa. Tungin puhelimen takaisin taskuni syövereihin.

Haaveiden toteuttaminen oli tästä kaukana. Istuin pikkubussissa Liamin, Harryn, Nialin ja Sandran kanssa.
Harry ja Liam pelleilivät avattavan ikkunan kanssa. Niall oli saanut oman turvavyönsä solmuun. Sandra oli nukahtanut olkaani vasten. Lämpö levisi taas pitkin kehoani. Kuinka onnellinen ihminen voikaan olla ? Tuleeko joskus seinä vastaan ?

- Miten se meidän biisijärkkä meni ? Liam sanoi, hän oli ilmeisesti saanut tarpeekseen ikkunasta.

- Eka Steal My Girl...., sanoin.

- Sitten, tuota, muistaakseni, Niall empi.

- Älä edes yritä tuola muistillasi pidemmälle, Harry sanoi.

Nauroimme kaikki, Sandraa lukuun ottamatta.

- Tuleeko Sandra kattomaan meidän keikkaa, niinkuin sinne lavan eteen ? Liam kysyi.

- Mietin sitä itsekkin. En oiken tiedä vielä, sanoin.

Mutta, miksi joku haluaisi satuttaa Sandraa ? Mitä pelkään ? Äähh !
Voisin sanoa, että olen kunnon miehestä kaukana. Olen vasta lapsi.
Pitäisikö minun edes pelätä jotakin ? Vai onko tämä vain alitajuntani kepponen, jolla saada nuppini totaalisesti sekaisin. Jaa, enpä tiedä taaskaan.....