Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

i want

Louis:

- Älä sä nyt raada enempää, oot ihan loppu kohta, tuhahdin epätoivoissani Sandralle.

Ties mitä hän on tänään tehnyt. En vain ymmärrä. Hän jaksaa vain puuhata.

- Äläs nyt hulluja puhu, tässä ole mitään ongelmaa.

- Laske se tiskiharja, mä tiskaan, sanoin ja yritin esittää tiukkaa, näin Sandrakin aina tekee.

Hän huokaisi ja jähmettyi paikoilleen.

- Sandra, sanoin ja riensin hänen vierelleen.

- Kaikki ei oo nyt hyvin, ei oo, hän sanoi ja katsoi minua.

- Mene tonne sohvalle, ohjastin.

Sandra ei kuitenkaan liikkunut. Ei senttiäkään.

- Ei, mä en pysy pystyssä, hän sanoi ja nielaisi samalla hyvin kuuluvasti.

Mitä tässä nyt sitten oikein teen ?
Samassa Sandra vilkaisi minua ja rysähti lattialle. Ja kyllä, pieni paniikinpoikanen valtasi minut.

Sandra:

- kuuletko minua ?

Tuo ääni kuulostaa tutulta. Se on lempeä ja rakastava. Olen kuullut tuon äänen joskus, joskus kauan sitten. Hyvin kauan sitten.

- täällä minä olen, vastasin hennosti.

En todellakaan tiedä missä olen, ei harvainta aavistustakaan. Pelottavaa. Mutta myös hauskaa.

- Voin vain onnitella sinua, olet saanut hienon miehen vierellesi, ääni jatkoi.

Hetkonen. Onko tuo äiti ?

- Äiti ? kysyin hämmästellen.

- Hei Sandra, hän vastasi.

En näe häntä, kuulen vain. En edes näe itseäni, olen jossakin sumussa. En saa selkoa mistään, kuulen vain tuon tuttavallisen äänen, se oikein kutsuu minua luokseen, jokin kuitenkin estää sen.

- Tulin vain vähän kyläilemään. Hyvää sinulle varmasti kuulu.

- Oletko se todella sinä ? utelin.

- Minä. Harmi etten voi halata sinua. Joudun odottamaan vielä jonkin alkaa, mutta se on hyvä. Odotus palkitaan, aina.

- Missä olet ? huhuilin.

Ei vastausta.

- Äiti ! kailotin.

Aloin hiljelleen muuttua surulliseksi. Ei hän saisi mennä. Haluan nähdä hänet, koskea häneen, halata häntä, kertoa että rakastan häntä, vaikka joskus olen sanonutkin jotain aivan toista.

- Rakastan sinua, kuului jostakin.

Samassa hetkessä valo jossa olin kylpenyt alkoi hiljalleen himmetä, tilalle tupsahteli synkkää ja ankeaa mustaa.

- Rakas, herää....

Yritän vielä. Mene tuonne. Siellä on tuota valkoista. Et halua lähteä. Mene, mene, mene.

- Sandra !

Peli on menetetty. Kaikkialla on mustaa.

- Hei ! Nyt ! Louis hihkaisi.

Räpsäytin silmäni auki. Hyi valoa.

- Luojan kiitos, Louis sanoi ja sulki minut halaukseen.

- Mä juttelin mun äidin kanssa, läväytin samantien.

- Mitä ? Ootko ihan kunnossa ?

- Olen, olen, sanoin ja yritin nousta ylös.

- Sinä et kyllä tee enää yhtään mitään. Arvaa säikähinkö äsken ? Louis tokaisi ja piti minua edelleen tiukassa halauksessa.

- Mun äiti, se puhu mun kanssa, jatkoin.

- Ootko nyt ihan varma ? hän kysyi epäilevästi.

- Se oli joku outo paikka. Semmoinen valkoinen, aloitin.

Louis hymähti ja päästi samalla minut vapaaksi tuosta lämpimästä halauksesta. Mikä ei tietysti ole kovin mukavaa.

- Älä nyt puhu siitä, voit vaikka kirjottaa siitä myöhemmin. Vien sut nyt lepäämään. En kestä kattoa sua kun tollalailla kärsit, hän sanoi ja nykäisi ensin itsensä ylös lattialta ja veti minut mukaansa.

- Louis, mulla on oikeesti huono olo, sanoin ajattelematta.

Ja se oli virhe. Raukkaparka ei sitten nukkuisi pariin yöhön. Hän on kuitenkin liian huolissaan, mikä on ihan turhaa.

- Nyt mä vien sut lepäämään...

Toppuuttelin häntä jo mielessäni.

- Sitten mä tulen sun kanssa, en irrota mun otetta, hän sanoi tiukasti ja yritti esittää tuimaa. Hupsua.

- Sä oot ihan hupsu...

Heittäydyin peiton alle lepäämään. Kieltämättä aika ihana tunne. Ehkä mä vaan haalin itselleni liikaa asioita ja jurputan niistä turhaan. Olen itsekkin aika köpsä. Jos nyt noin voi sanoa.

Louis asettui taakseni ja suuteli hennosti niskaani, tuttuun tapaansa. Hän vieritti kätensä osittain paitani alle, niin että piti käsiään alavatsallani. Pienet väreenpoikaset kulkivat selkääni pitkin, kiinnostavaa ja ihanaa.

- Ajatella. Meidän pienokainen kasvaa täällä, hän kuiskasi korvaani ja painoi hellästi vatsaani sekä vieritti sormiaan sitä pitkin.
- Niin, ajatella, naurahdin.

- Haiseeko täällä joku ? Louis nuuhkaisi.

- En mä ainakaan haista yhtään mitään, sanoin ja nostin hieman päätäni.

- Se perkuleen pata on uunissa !hän sanoi ja syöksähti ylös pedistä ruovittelun kanssa.

Nauroin vain hänelle, vaikkei ehkä se ole aivan soveliasta.
Kuulin kuitenkin Lousin nauravan itsekkin ja huono olo alkoi hiljalleen haihtua.

Kaikki ajatukset/toiveet/kommentit otetaan vastaan ! Tää luku oli hituisen tyhjä, eli kovinkaan paljoa ei tapahtunut :D all the love 💗