Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

Do you think that is funny

Sandra:

Nyt tuntuu aivan kauhealta. Hirveältä. Kuvottavalta. Aivan, kuin vatsaani pistelisi monta puukkoa, hitaasti tehden tuhoa, aivan kuin jalkojani pitkin kipittäisi monia polttavia pistiäisiä, aivan kuin päätäni jyskyttäisivät monet aallot,  eikä sitä helpota ollenkaan siellä vaeltelevat ajatukset. Ja niitä on aivan liikaa.

- Haluaisitko sä jotain syötävää ? Louis kysyi yllättäen.

Hän seisoi ovensuussa, pitäen toista kättään piilossa. Hän on paasannut minua aivan liikaa, ihan liian monta kertaa vieläpä.

- Älä edes mainitse sitä, ei vaan tee mieli yhtään mitään, sanoin ja naurahdin.

Mikä ei ollut todellakaan hyvä idea, se sattui päässäni.

- Kyllä sun nyt jotain on saatava alas, hän sanoi päättäväisesti ja näytti minulle sinistä muovimukia, siellä on sisällä jotakin.

- Mitä toi on ?

- Mehua, hän sanoi ja kipitti viereeni.

- Älä edes yritä, sanoin tiukasti.

Ei vain tee mieli. Se tulee kuitenkin heti ylös.

- Yritä vielä, hän sanoi ja nappasi kädestäni kiinni, silittäen sitä hennosti.

- Mä juon ton, jos sä käyt kattomassa sen hääpaikan järjestelyt, sanoin ja suljin suuni.

- Uhkailemaanko sä alat ? hän kysyi virne kasvoillaan.

Hymähdin vastaukseksi.

- Hyvä on. Lupaat sitten juoda ton, en haluu,  että kärsit.

Hymähdin uudelleen.
Louis irrotti samalla otteensa kädestäni ja moiskautti samalla suukon poskelleni. Ja samassa hetkessä hän oli jo poissa.

Jäin tuon sinisen muovimukin kanssa samaan huoneeseen. Onpas taas hullu ajatus. Aivan kuin se ilkkuisi minulle. Hetkonen.
Nyt ajattelet aivan sekavia.

Huokaisin ja tartuin mukiin. Kaipa se on nyt tämäkin tehtävä.

Louis:

Parkkeerasin auton Liamin ja Nialin auton väliin. Ensin minun on hoidettava muutama asia. Ja tämä liittyy kyllä häihinkin. Tietyllä tavalla. Ajattelen taas aivan liikaa, nyt Tomlinson. Tyhjennä pääsi.

- Tomlinson is back ! Harry huudahti ja avasi minulle oven.

Irvistin vastaukseksi.

- Minnekkäs sä sun neitosen jätit ? Liam kysyi.

- Kotiin, se on vähän kipeänä, vastasin ujosti.

Kertoisinko nyt ? Vai myöhemmin. Näistä herroista kun ei voi ikinä tietää...

- Mikä sitä vaivaa ? Harry kysyi Liamin yhä tuijottaessa minua.

- Mennäänkö ensin istumaan ? kysyin ja lähdin itse löntöstämään kohti sohvia.

- Antaa palaa vain, he sanoivat yhteen ääneen.

Niall ilmestyi myös paikalle, yllättäen keittiöstä tietysti.

- Kun Sandra on vähän niinku...

Harryn ilme kirkastui samantien, Liamin ilme vasta sen jälkeen. Ja Niall mussutti vain leipäänsä.

- raskaana, sanoin, mutta sana hukkui Liamin ja Harryn huutoihin.

- HAHAAAAAAAA ! NIALLLL ! Harry huudahti ja jysähti samalla sohvalta lattialle.

Niall katsoi heitä kummastuneena.

- Louis saa lapsen ! Liam huudahti ja nykäisi samalla Stylesin ylös lattialta.

- Mistä tää hälinä oikein johtuu ? kysyin kummeksuen.

- Me pidettiin vedonlyönti, siis siitä millon saat lapsen ja minä ja Liam nyt voitettiin. Niall, ruokarahat, Harry sanoi ja ojensi kättään Nialin suuntaan.

- Siis te löitte vetoa siitä ? naurahdin.

- No tottakai. Niall hävisi tällä kertaa, Liam sanoi ja mulkoili Nialia.

- Mä maksan ne joskus, älkää nyt olko huolissaan, hän sanoi hymyillen.

- Asiasta toiseen. Miten ne hääjutut on hoidossa ? kysyin.

Osittain olen peloissani. Nämä herrasmiehet voivat aina yllättää. Mutta toisaalta he osaavat yllättää hyvällä tavalla, aina välillä.

- Se on hoidossa, äläs pelkää ollenkaan, Harry hymähti ja  hymyili leveää hymyään.

- Ootteko nyt ihan varmoja ? naurahdin.

He hymähtivät kaikki yhteen ääneen. Tuo ei ole kovinkaan luotettava vastaus, jos nyt saan sanoa.

- Mutta nyt me pidetään pieni muotoiset juhlat sun babyn takia, Niall huudahti ja hävisi keittiön syövereihin.

Mikäs siinä.

Sandra:

Huokaisin ja käänsin kylkeä, varmasti jo sadannen kerran. Lakana on ihan rypyssä, mutta niin on elämäniki. Tunnen oloni vain niin kurjaksi ja mitättömäksi. Mekko pitäisi sovittaa, kakkutilaus vahvistaa, tehdä nimikyltit, ottaa ilmoittautumiset vastaan.
Liikaa hommia, aivan liikaa. Ja osa niistä on vieläpä Tomlinsonin vastuulla. Ei jösses.

Kirosin tämän elämän syvimpään mahdolliseen paikkaan ja ponkaisin itseni ylös istumaan. Tunsin myös, kuinka jotain sisälläni olisi lähtenyt liikkeelle, hitaasti vyöryten. Annoin asian vain olla ja asettelin vasemman jalkani kylmän ja kolkon lattian päälle. Pörrömattokin tuntui karhealta ja kylmältä. Hyi.
Asettelin toisen jalkani myös lattialle ja otin tukea seinästä. Hienoa, en siis osaa tai pikemminkään jaksa kävellä. Otin ensimmäisen haparoivan askeleen, toisen sen perään, sitten kolmannen. Ja siihen se sitten jäikin.