Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

i cant wait

Miten voisin kiittää teitä :D lukukertoja on ihan järkyttävä määrä, aaahh ! Tack ! Tack ! ❤️😎😍

LOUIS:

Voihan jösses. Jösses.
Miten jaksan odottaa. Neljä
päivää. Liikaa tunteja. Liikaa minuutteja, liikaa sekunteja, liikaa aikaa. Sitten saan kutsua rakastani Sandra Tomlinsoniksi.
Ihan oikeasti, aikuisten oikeasti. Tätä päivää olen odottanut,  liian kauan, liian monta vuotta, liian monta päivää, liian monta tuntia ja niin edelleen. Miksen vain toiminut aikaisemmin. Asiat voisivat olla aivan toisin. Perheemme voisi olla valmis, jaloissamme juoksentelisi pieni ja pörröinen koiranpentu, idyllistä perhe-elämää. Ja nyt tämä on vain täysi sekasorto, roskaläjä. Kiitos minun, taas kerran. Voinpahan olla jostakin ylpeä, onnistumisprosentti hipoo sataa.

- Mä menen sovittamaan vielä sitä mekkoa, Sandra huuteli eteistä ja kiskoi takkiaan kiireissään päälle.

- Nähdään myöhemmin, huudahdin vastaukseksi mutta se hukkui oven kolahduksen sekaan.

Käperryin yhä pienemmälle kerälle sohvalle vihkoseni kanssa. Minun pitäisi keksiä puhe perinteiden mukaisesti. Runosuoni ei nyt vain pulppua.

Arvoisat juhlavieraat. On ilo ja

Äh. Liian juhlava. Tai jotain sinne päin.

Rakas Sandra. Ajattelin pitää...

Ei, tuo ei vain toimi. Tarvitsen jotain uutta. Ehkäpä kolmas kerta toden sanoo.

Muistan edelleen sen hetken, kun kävelin luokkaan. Uuteen luokkaan, jossa minun tulisi viettää seuraavat vuodet.

Tämä kuulostaa sentää joltain....

Ajattelin kauniita ajatuksia, kun näin sinut. Vieressäsi oli tyhjä
paikka, unelma. Lähdit kuitenkin pian pois ja olin pienessä paniikissa. Pidin sinusta jo silloin. Näin sinussa jotain maagista, sellaista jota en nähnyt muissa. Asiat etenivät omalla painollaan eteenpäin, hiljalleen ja vakaasti. Sitten rikoin kaiken. Mutta en käytä aikaa sen muisteluun. Mennyt on mennyttä, se on vain unohdettava. Yksinkertaista. Toivon ainakin niin. Silti ihmettelen sinun voimiasi ja intoasi, kaikkea ja jokaista kohtaan, ei siis vain minua. Jaksat aina huolehtia ja pitää sylissä, jaksat aina olla tukena, asiassa kuin asiassa. Vaikka meissä jokaisessa on virheitä ja korjattavia asioita, näen ne sinussa kauniina asioina. Ne koristavat sinua. Osaat valita oikeat sanat. Ilahduttaa ja naurattaa, osaat olla sekä hyvä että paha, kaikessa. Ne ovat myöskin hyviä asioita. Voin kuvitella itselleni upean elämän kanssani, rattoisan mutta samalla hyvin vauhdikkaan.. Olet hyvä äiti, sekä lapsille että minulle, niin olet useasti sanonut. Nämä asiat näin sinussa kun tapasin sinut ensimmäisen kerran. Ja ehkä se on sitä maagista taikaa, joka johdatti meidät yhteen. Voin vain kiittä sinua, sydämeni pohjasta. Kiitän sinua jokaisesta hetkestä. Rakastan sinua, Sandra Tomlinson.

Huokaisin. Eiköhän tuo menettelisi, ainakin näin alkuun. Tuo teksti taas muistutti minua siitä, kuinka paljon häntä oikeasti rakastankaan. Vaikka välillä sitä ajattelee aivan toista. Etenkin nyt, kun tuntuu, että olen pilannut kaiken. En tietysti tiedä ollenkaan muuttuuko tilanne naimisiimenon myötä.
Paheneeko se ? Njaa, en osaa sanoa. Tai oikeasti, mitä edes ajattelet tuommoisia. Yritä edes. Sinulla on kohta kaunis ja upea vaimo, saat hänet omakseen, rakastat häntä. Mikä on vialla ? Sitä voin kysyä itseltäni, en Sandralta. Muistan, kuinka hän joskus paasasi minulle rakkauden monimutkaisuudesta ja sen ongelmista. Nyt vasta totisesti tiedän mitä ne oikeasti ovat. Onko vika vain yksinkertaisesti minussa ?
Ei hänessä tai suhteessamme ole mitään valitettavaa, joku vain pääkoppani sisällä jyskyttää. Jokainen suudelma muuttuu makeammaksi ja täyteläisemmäksi, jokainen halaus on entistä enemmän täynnä aitoa rakkautta, jokainen kädenpuristus ja silitys ovat täynnä jotain uutta ja jännittävää. Edelleen toistan itselleni, mikä on vialla.
Pohdinko ja murehdinko sitä
koko loppuelämäni vai siirrynkö eteenpäin. Jaahas, siinäpä pulma.