Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

Kun oven avaat, se edessäs avautuu

Nyt pääsen viimein jatkamaan tätä... 😘 kiitän teitä kaikkia varmaan sadannen kerran, mutta ootte mahtavia ! ☺️😍 nyt tarinan kimppuun !

Jähmetyimme molemmat paikoillenne. Yritimme olla hengittämättä, noh, tuskin se kuitenkaan mitään haittaisi. Nousin hitaasi sohvalta ylös ja lähdin hipsuttelemaan kohti eteistä. Louis yritti kuiskia perääni jotain, mutta jätin ne omaan arvoonsa. Sydän pompahteli häiritsevästi, se oli ainoa ääni tuon kaamean kolinan kanssa. Teki vain mieli huutaa, en voinut kuitenkaan tehdä sitä. Tartuin ovenkahvasta kiinni ja nykäisin. Tein sen ilman mitään suurempaa suunnitelmaa. Ajatella jos siellä olisikin ollut joku murhaaja ? Tai kenties Luke.
No eihän siellä ollut kuin vain tätini.
En ollut nähnyt tuota naista pitkään aikaan. Edelleen hän oli samannäköinen. Kurttuinen naama, ja tuo pistävä & arvosteleva katse. Ruskeat kiharat hiukset ja viininpunaiset korvakorut. Perinteinen täti look.

Kyllä, Louis on opettanut minua. Täytyyhän minun nyt osata hieman slangia, tunnen itseni muuten mummoksi.
Huokaisin ja otin kantooni jo kolmannen teekupin, tädilleni tietysti. Mikä kyläilyaika näin illasta.

- No niin Sandraseni....

Vihasin tuota tapaa jolla hän kutsui minua. Peitin suuttumukseni ja hymyilin tarmokkaasti. Istuin samalla toiselle puolelle pöytää. Louis oli mennyt piiloon. En kyllä halunnut tietää minne tällä kertaa. Olin kuulevinani hänen pölpötystään yläkerrasta, oi kyllä, hän puhui itsekseen.

- Miten koulu on sujunut ?

Katsoin tuota naista, tuota naista jonka nurkissa olin elänyt monta vuotta. Naista, joka oli kerta toisensa jälkeen solvannut minua. Ei yhtään kannustuksen sanaa, vain negatiivista palautetta. Mutta en minä voinut kantaa kaunaa häntä kohtaan. Olinhan saanut ruokaa ja katon pääni päälle.

- Hyvin, sanoin lyhyesti ja vilkaisin samalla kelloa. Puoli kymmenen.

- Hyvä kuulla.

Nyökkäsin ja yritin tehdä selväksi, että nyt olisi lähdön aika. Silti tuo jaksoi vain höpöttää kaikkea turhaa. Säästä, opinnoistani tai saippuasarjoista. En halunnut nyt tätä, halusin Louisin. Se ihana kutkuttava tunne kun toinen koskee, tunnet kuinka lämpö valtaa kehosi ja....

- Sandra !

Olin kuullut tuon aivan liian monta kertaa. Vaistomaisesti, ja tietysti osittain kokemuksen ansiosta vilkaisin häntä tuolla tutulla katseellani. Se oli ollut ennen täynnä epävarmuutta, katumusta ja surua. Nyt se huokui itsevarmuutta. Kohotin katseeni ja odotin.

- En oikein pidä tästä asiasta, että asut täällä yksin. En tiedä kenen kanssa liikut... tai oletko edes samanlainen kuin ennen ?

Tuo pistävä katse tuntui porautuvan kallon läpi.

- Voin hyvin, kiitos vain.... nyt voit poistua.

Aloin samalla keräämään astioita pöydästä. Virnistin, tästäpähän saisi.

- Sandra ! Kuuntele minua !

En ottanut tuota huomioon.

- Kiittämätön kakara ! Ei sinusta tule ikinä mitään ! Moukka ! Olet samanlainen kuin äitisi !

En kimpaantunut, en itkenyt, en reagoinut ollenkaan. Samalla tunsin kylmän käden koskettavan omaani. Tuo niljakas kosketus. Tunsin myös terävät kynnet ihollani. Säikähdin ja tiputin toisen kupeista lattialle. Ihme kyllä se ei mennyt rikki, kuppi loikkasi vain jonnekkin keittiön perukoille.

- Tiedän mitä sinusta tulee, esität reipasta mutta sisältä olet rikki, olet palasina. Kyllä minä sinut tunnen. Helpottaisiko pullo ? Vai kenties kaksi ? Näen sinussa äitisi, hah, kohta olet itsekkin ojan penkassa oman onnesi nojassa.

Tunsin piston sisälläni. Hän oli vain tullut haukkumaan minua. Ei hän välittänyt. Nykäisin tuon iljetyksen tuolistaan ylös ja työnsin hänet eteiseen. Etsin mustat kengät omieni seasta ja heitin ne tuolle ihmisille, tuolle jota pidin tätinäni.

- Ulos, nyt heti.

Jäin katsomaan tuota loittonevaa selkää, hän nauroi minulle. Paskiainen. Valahdin lattialle ja hautasin itseni suruun. Kuulin kuinka auto käynnistyi pihalla ja se pöristeli pois. Olinko oikeasti kuin äitini ?

- Kulta, nouse nyt ylös.

Olin unohtanut Louisin. Hyppäsin viivana ylös. Pian tunsin kuitenkin Louisin kädet ympärilläni. 

- Mä oon kuunnellu tota ihmistä liian kauan, en mä enää usko itseeni. Mä oon liian läski, liian viisas ja kömpelö. Oon mitätön.

Louis tarttui minusta tiukemmin kiinni, rutisti suorastaan.

- Sä et oo läski, sä näytät naiselta. Sä et oo liian viisas, sä oot fiksu. Sä oot kyllä kömpelö, mutta se on kieltämättä aika söpöä, ja saan sillon auttaa sua jos tiputat jotain.

Miten joku voisi pitää minusta ? Nuo Louisin sanat, hän vain kuiskasi ne hellästi korvaani.

- Just noiden asioiden takia mä rakastan sua, sä oot vaan niin ihana. Mä en tiiä missä olisin ilman sua.

En odottanut kauempaa, suutelin noita ihania huulia. Halusin jatkaa siitä mihin aikaisemmin olimme jääneet. Eteinen ei ollut siihen sovelias paikka. Louis vei minut hellästi kohti seinää ja suuteli niskaani. Kiinnostavaa. Pyöritin sormellani hänen hiuksiaan, aloin hiljalleen oppia. Nojasin hellästi seinään, Louisin käsi vaelteli hellästi ympäriinsä, välillä se kutitteli niskaani kun taas pian se oli jo selkäni kimpussa. Kiljaisin kun tunsin Louisin nostavan minut ilmaan, tunsin lentäväni. Kuullostipa hassulta. Halusin jäädä siihen hetkeen, ikuisesti. Silti takaraivossani jyskytti ajatus ettei kaikki olisi ikuisesti hyvin. Tuolla ulkona vaanisi vaara.