Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

go away pls

Kirjoituskärpänen taisi puraista uudelleen :D Ylempi kuva ei nyt ainakaan liity tähän tarinaan vielä ollenkaan (siinä on Niall ratsastamassa strutsilla) 😛se vain jotenkin huvitti minua 😄🙈 tarinan kimppuun 😱 seuraavaksi 🙈

Seuraava aamu
Louis:

- Miten sä jaksat tota niinku vuodesta ja päivästä toiseen ? Sandra kysäisi.

- En mä välillä jaksakkaan, täytyy vaan mennä eteenpäin, sanoin ja tarrasin hänestä yhä tiukemmin kiinni.

- Sisukas mies.

- Sisukas nainen, vastasin hymyillen.

Olimme eilen illalla lopulta nukahtaneet hiljaisuuden saattelemana tähän sohvalle. Minä maata röhnötin alla ja Sandra nojasi minuun, ollen osittain päälläni. Hänen kyynerpäästään on tullut mukavan kokoinen painauma alavatsaani. Merkki sinne tänne, eihän se nyt haittaa.

- Haittaako sua jos mä käyn tossa ulkona, tarviin vähän ilmaa, tokaisin.

- Haittaa, mutta mene nyt vain, hän sanoi virnuillen.

Otin hänet vielä kepeään otteeseen ja suutelin noita pehmeitä ja samaan aikaan karheita huulia. Liutin omiani vasten niitä, yhä uudelleen ja uudelleen. Toistin kierrosta toisensa perään pidellen Sandraa edelleen otteessani, kevyessä ja vakaassa sellaisessa.

- Mun on pakko mennä tai tää ei lopu ikinä, naurahdin suudelmien välissä ja irrotin hitaasti otteeni Sandrasta.

- Tuu pian takas, mulle tulee muuten kylmä, hän tokaisi ja käpertyi villapeiton suojiin.

- Tulen, tulen, heitin ja kapusin eteistä kohti.

Etsin kenkiäni pimeästä eteisestä
jonkin aikaa. Asiaa ei helpottanut ollenkaan sekään, että olen hyvin sotkevaa sorttia, saan hirmumyrskyn aikaan ihan missä
vain. Tykkään vaan tonkia tavaroita ja niille sijoilleen ne sitten jäävätkin. Huono tapa, jolle en oikein voi yhtikäs mitään, se on vain jotenkin painettu sisääni. Otin naulakosta ohuen takkini ja sipaisin vihdoin ja viimein löytämäni kengät jytkyjalkoihini. Ready to go, tai pikemminkin Ready to run, meikäläisen biisi katsos....

Napautin ovet auki ja kiiruhdin alas pitkin rappukäytävän synkkiä ja kylmiä seiniä. Miksi edes olen menossa tuonne hyytävää  ja sateiseen ulkoilmaan, jokin minua sinne vain vetää, jokin hyvin voimakas. Eih, nyt kyllä alitajunta temppuilee ja pahasti. Parempi olla uskomatta tuollaisia hömpötyksiä. Elämä on silloin vain yksinkertaisempaa.

Työnsin rappukäytävän oven auki ja sujahdin hyytävään  ja sateiseen ulkomaailmaan. Peityin heti puiden varjojen suojaan. Nehän suojaavat mukavasti, oikein mukavasti. Täällä on tosiaan todella vinha ilma. Tuuli puhaltaa kuin viimeistä päivää ja ihan kuin puut ulvoisivat tuskasta sen vallan alla, kiintoisaa. Samassa oikealta lähestyi jokin hahmo, ihminen kenties, tuskin sentään hirviä täällä kaupungissa liikkuu, sekä tuskin ne polttavat tupakkaa. Ajattele nyt Tomlinson, järki ja aivot käteen !

- Jaahas, jaahas.

Tunsin tuon äänen vaikka missä. Erotan sen aina. Ihan aina. Ja se on se ääni jota vihaan eniten. Vihaan sitä niin paljon. Aivan valtavasti.

- Luke, sanoin ja käännyin kohti häntä.

- Näytät olevas voimissas, hän jatkoi.

- Paraskin puhuja, tuhahdin.

- Mitenkäs sun muijas voi ? Jokos se on sulle paksuna ? Ja ai että, kohta jätät sen ja otat uutta kehiin, sano mun sanoneen.

- Älä ikinä sano Sandrasta noin, uhosin ja otin askeleen lähemmäksi.

- Ainiin, Sandrahan sen muijan nimi on. Ärsyttävä ku mikä, pätee joka asiassa, hän jatkoi hullunkiilto silmissään.

- Mitä mä just sulle sanoin, häivy, ole hyvä.

- Mitenkäs sun biisien kanssa menee ? Kertoo kait jostain ensirakkaudesta, ihanaa, hän huusi kirkuen.

- Älä myöskään ikinä aliarvioi mun työtä, sanoin ehkäpä hieman liian itsevarmasti.

- Ohhooh, poika esittää oikein itsevarmaa, tässähän tekee oikein mieli nauraa. Mennään suoraan asiaan, rahat, hän tokaisi ja heitti samalla tupakantumpin maahan.

- Ei heru, vastasin tiukasti.

- Hei Louis, mikä sulla oikein kest...

Eih, Sandra. Mene pois, ole kiltti.

Vilkaisin taakseni. Kyllä, siinä hän seisoi vaaleassa yöpuvussaan ja talvikengissään. Kauhistunut katse noilla kauniilla kasvoilla. Miten tässä aina käy näin...

- Katos, muijakin löysi jo paikalle, Luke hirnahti nauraen.

Sandra jähmettyi täysin, katsetta myöten. Voin vain arvata mikä tunnemyrsky hänet valtasi. Jähmetyin myös hieman itsekkin ja pian huomasin olevani täysin liimautunut maahan kiinni.
Samassa Luke otti muutaman haparoivan askeleen Sandran luokse.

- Älä edes yritä, karjaisin, mutta hän siirtyi luotani Sandran eteen.

Hän tärisi, pelosta ja kylmyydestä. Enkä kykene tekemään yhtään mitään.

- Sun miehes ei maksanu rahoja, Luke aloitti.

Hänen katseensa vaelteli pitkin Sandraa. Eih, älä edes ajattelen sitä. Hän on minun prinsessani.

- Velat pitää aina maksaa, tiedät sen. Mä palaan vielä, hän sanoi ja nosti kätensä Sandran kasvojen korkeudelle. En edelleenkään pystynyt tekemään mitään.
Luke kuljetti luisevaa sormeaan pitkin Sandran kasvoja, pitkin hänen aiheuttamaansa valtavaa arpea hänen kaulallaan. Onneksi hän tunki pian tuon inhottavan kätensä syvälle taskuunsa ja huikkasi minulle ja Sandralle heipat. Sitten hän häipyi puiden varjojen lomaan. Sandra seisoi yhä aloillaan järkyttyneenä.

- Ei, ei, hän päästi hennolla äänellä suustaan ja alkoi huojua taaksepäin.

- Älä huoli, mä tulen, huudahdin ja sain hänestä tukevan kopin.

- Miksi...

Katsoin häntä noihin silmiin, miksen kyennyt auttamaan häntä ?

- Mitä pahaa mä oon tehny maailmalle, hän sanoi ja tunki päänsä halaukseni suojaan.

Kannoin hänet sisälle ja kaduin tekemääni virhettä, yhä uudelleen ja uudelleen.