Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

Sorry

Louis:

Hörppäsin viimeiset tipat kuppini pohjalta ja asettelin servetin kauniisti sen viereen. Olin ääriäni myöten täynnä. Annokseni ei jäänyt ainoastaan siihen yhteen nutellakakkupalaan, niitä
upposi ensin toinen ja kolmaskin. En söisi tänään enää mitään...

- Tää on todella kiva paikka, Sandra sanoi ja hymyili.

Vieritin jalkani vasten hänen omiaan, onneksi pöytä suojasi jonkin verran.

- Totta, hymähdin ja nojauduin tuoliin.

- Luitko sä, sen jutun....

Katsoin Sandraa kysyvästi. Mitä ?

- Lukesta..

Vävähdin. Älä ikinä sano tuota nimeä. Ei, ei ! Tein aikanaan suuren virheen, mittavan sellaisen. En uskonut Sandran vaistoa, pölkkypää.

- Hän siis vapautuu ? kysyin.
Aloin hermostua.

Sandra nyökkäsi, eikä tiennyt minne katsoa. Kiusaannuttava aihe.

- Noh, ne ajat oli kyllä aika....

Mitä hän tarkoitti ?

- Villejä, jos nyt sanotaan näin ! Sandra sanoi ja hermostui yhä enemmän.

- Mitä sä meinaat ? kysyin ja korjasin samalla omaa asentoani.

- Noh, se kaikki vaan tapahtu, ja tosi äkkiä kylläkin, hän sanoi.

- Mitä sä ajat tällä takaa ? Sanoin ja korotin huomaamattani ääntäni.

- Älä nyt riehaannu, Sandra tokaisi.

Minulla kiehahti yli.

- Ok, mä petin sua. Fine ? Pitääkö se tunkea joka ikiseen keskusteluun ? sanoin jo selvästi raivoissani.

- Louis, rauhotu ! Sandra sanoi ja vilkuili ympärilleen.

- Joo, hyvä siinä on vilkuilla. Hmmm? Oliko muuta ? Oonko huono mies ? Sanoin.

- Louis ! Lopeta tuo itsesäälissä rypeminen.

Nielaisin. Ei ?! En lopeta.

- En, oliko muuta mollattavaa ?  Sanoin.

Sandra jäi katsomaan minua suurilla silmillään.

- Älä tunge sitä joka keskusteluun, tää voisi olla tässä, ok juttu sulle ? Meillä on niin monta kysymystä tässä
matkan varrella jäänyt selvittämättä, ja ne seuraa kuin varjo, mä lähen nyt, oon loppu tähän, sanoin ja kaadoin samalla mukini.

Hemmetti ! Kirosin mielessäni.
En katsonut taakseni ollenkaan, en edes vilkaissut. Ei mitään reagtiota, ei minulta eikä Sandralta.

Lähdin kävelemään kohti maantietä, halusin pois täältä, nyt heti. Vaikka tiesin, että matka tulisi olemaan pitkä.

Tunnin kuluttua, Louis🙈

Heittäydyin suutuspäissäni sohvalle. Tiesin, että minua tarkkaili muutama silmäparia. Nuo silmäparit tiesivät tarkalleen, millon olin vihainen, surullinen tai ärsyntyynyt. Tästä tulisi hyvin pitkä keskustelu, vaikken sitä haluakkaan.

- Kerro, Niall sanoi ja istuuntui viereeni.

En sanonut mitään. Olin tyhmä. Hyvin tyhmä.

- Louis ! Me halutaan tietää, Liam sanoi.

- Ja auttaa ! Harry sanoi sympaattisesti.

En kertoisi mitään. Tätä häpeän määrää.

- Noh, mumisin.

Huokasin. Kyllä poikien edessä oli myönnyttävä. Ei tästä tulisi muuten yhtään mitään.

- Kimpaannuin Sandralle, sanoin pahasti ja jätin sen sinne ! huusin.

Pojat katsoivat ensin toisiaan, sitten minua.

- Minne "jätit" ? he kysyivät yhtä aikaa.

- No sinne kahvilaan ! huusin uudestaan.

Harry aikoi sanoa jotakin, mutta keskeytin hänet.

- Mä olen tyhmä ? Jätin sen sinne maaseudulle ! Sillä ei oo edes korttia tai rahaa mukana !

Heittäydyin uudestaan naamalle sohvalle. Itsehän olin päässyt mukavasti taksin kyydissä. Mutta Sandra !

Luoksemme laskeutui syvä hiljaisuus. En edes kuullut poikien hengitystä. Rinnassani pomppaileva sydän jyskytti kuin viimeistä päivää. Olin aivan hiestä märkä. Miksi menin tekemään niin ? Tein niin aikaisemminkin, ja nyt. En muutu. Olenko muuttumaton ?

Tunsin, kuinka Harry siirsi kätensä selälleni. Se oli merkki kääntyä.
En saanut näyttää heikolta.

- Teidän suhteessa on tosiaan tapahtunut aika paljon, ja tapahtuukin. Voiko tän riidan sopia ? Harry sanoi ja laskeutui samalla viereeni.

- Mä...mä, en tiedän. Sanoin, sillee kylläkin, että tää oli tässä, vaikken mä sitä oikeesti tarkoittanu, mä
rakastan sitä, sain sanottua.

- Me jätetään sut nyt yksin ? Okei, Harry sanoi.

- Ja soitellaan Sandralle ! Niall sanoi ja veti Liamin ja Harryn mukaansa, tuttu virne kasvoillaan.

Ovi kolahti, ja he olivat poissa
En enää tiennyt mitä tehdä.