Muuttumaton | Louis Tomlinson FanFiction in Finnish |

Häpeä.

- Louis & Sandra !

Heräsin ajatuksistani. Louis istui taas vieressäni ja luki kirjaa. Hän oli saamassa minua kiinni. Opettaja oli ottanut työmme luettavaksi ja katsoi meitä nyt suoraan, tuolla kammottavalla katseellaan.

- Erittäin mahtavaa työtä ! Suorastaan mahtavaa ! Antakaa itsellenne aplodit! opettaja nousi samalla seisomaan ja taputti käsiään. Hän ei selvästikkään välittänyt sillä oli hän oli ainoa joka läpsi käsiään yhteen. Tuolle kuivalle naamalle oli noussut hymy. Hieroin silmiäni, hän hymyili. Niin tekivät myös muutkin.

- Saatte tästä edes tehdä kaikki työt yhdessä, hän hymähti ja jatkoi muiden töiden lukemista.

Tunsin taas muiden katseiden valuvan minua kohti, en halunnut nyt ahdistua. Yritin keskittyä kirjaan mutta sanat vain vilisivät silmissäni. Luovutin ja heitin kirjan reppuuni. Tuojotin vain kelloa, tulisipa se nyt jo tasan. Pääsisin kotiin, halusin rauhoittua. Halusin pehmeään petiini. Muutaman minuutin kuluttua kello pärähti soimaan. Ampaisin ylös penkistä mutta tunsin kuinka Louis kosketti kättäni.

- Voisitko ystävällisesti päästää irti ? Kysyin hieman koppavasti.

En halunnut muiden näkevän, mutta ennen kuin ehdin tehdä muuta kuulin Nialin vislaavan ja tönäisevän Louisia leikkimielisesti. Hän päästi irti ja olin lähdössä mutta kuulin hänen kysyvän jotain arvaamatonta.

- Tarviitko kyytiä ?

- Ei kiitos, kävelen mieluummin ja jatkoin matkaani kohti ovea.

Ulkona jylisivät kuitenkin pilvet, en ehtisi kotiin ennen kuin alkaisi sataa.

- Eikö kyyti nyt menettelisi ? kuulin Louisin kysyvän.

- Pitääkö sun seurata mua joka paikkaan ?

- Tule nyt vaan.

Tunsin taas Louisin käden omallani ja seurasin häntä kohti mopoa. Hän tyrkkäsi kypärän päähäni ja pian istuinkin hänen takanaan. Pidin hänestä kiinni. Tunsin kuinka lämpö valtasi vartaloni. Louisin lihakset tuntuivat selvästi, ei, nyt stoppia !

En ajatellut juuri mitään loppumatkan aikana, pidin vain tiukasti hänestä kiinni. Louis sammutti mopon ja nousi kyydistä. Ojensin hänelle kypärän ja kiitin kyydistä.

- Jotain taisi unohtua ? hän sanoi, äänessä oli kuultavissa selvä jännittenäisyys.

- Mikä tällä kertaa ?

Louis laski kypärän käsistään ja levitti kätensä. Hali. Otin muutaman askeleen ja halasin häntä, vain nopeasti, en edes mennyt kovin lähelle. Louis kuitenkin hymähti kiitollisena ja lähti pois. Viimeinkin.

Parin viikon kuluttua

En ole saanut Louisia pois kimpustani. Tottakai olen kiitollinen uudesta tuttavasta mutta liika on kuitenkin liikaa.
En saa hetkeäkään rauhaa. Ruokalassa hän laittaa lautaselleni puolestani ruuan, kantaa kirjani luokkaan, vie minut joka päivä kotiin. Aivan kuin hän olisi huoltajani, en ole tottunut tähän.

- Tuutko kyytiin ? Louis kysyi innoissaan.

- Kuule, voisitko sä jättää mut hetkeksi rauhaan ? Mä oon kiitollinen siitä avusta mutta liika on liikaa.

Ajauduimme pahaan sanasoppaan. Riitelille keskellä pihaa. Onneksi kaikki olivat jo lähteneet, en halunnut kenenkään näkevän.

- Miksi sä sitten seuraat ja huolehdit musta ? Karjaisin. Halusin kunnon selityksen, en niellyt enää hänen hataria selityksiään.

- Mitä sä haluat musta ?

Louis katsoi minua hetken, näin kuinka hänen silmänsä kiilsivät. Hän alkaisi itkeä, ihan millä hetkellä tasan.

- Mä rakastan sua, mä rakastan sua ihan helvetisti. Ja haluun et tiedät sen.

Katsoin hämmentyneenä kun hän laittoi kypärän päähänsä ja ajoi pois.
Hän sanoi rakastavansa minua, minua.