Eternal Love [In Finnish]

6. Kappale

Illalla, kun Niall oli lähtenyt, jäin miettimään kaikkea hänen sanomaansa ja tekemäänsä. En voinut kuvitella juosseeni pakoon hänen suudeltua minua ensimmäisen kerran. Tai niin hän väitti minun tehneen. Ajatuskin siitä tuntui oudolle, sillä nyt olisin voinut maksaa mitä vain saadakseni suudelman häneltä. Kuinka jokin pieni asia voi muuttaa ihmistä niin paljon?

Aamulla heti herättyäni pyysin hoitajaa tuomaan minulle ruokaa. Hoitaja sanoi pyytävänsä lääkärin käymään samalla, ja voisin päästä kotiin jo tänä iltana. Se tuntui hassulle, sillä en tiennyt missä oli kotini tai minne menisin päästyäni pois sairaalasta. Ajattelin kysyä Niallilta, minne menisin kun hän tulisi katsomaan minua. Samalla, kun ajattelin sitä, Niall avasi huoneeni oven leveästi hymyillen. Huomatessaan minun olevan hereillä hän tuli halaamaan minua. Halasin häntä takaisin ja hymyilin niin leveästi, kuin vain pystyin. Lääkäri tuli huoneeseen kasa papereita käsissään. Hän laski ne pöydälle sänkyni viereen ja katsoi minuun.

"Katsotaanpa, jos pääsisit kotiin tarkastuksen jälkeen", lääkäri sanoi.

Nyökkään ja siirrän peittoa sivuun, jotta lääkäri pystyy tutkimaan vatsani tikit sekä jalkani kipsin. Lääkäri tutkii vatsaani, välillä hän nyökkääilee ja merkitsee papereihinsa jotakin.

"Kyllä, olet valmis lähtemään sitten kun haluat. Kepit sinä kuitenkin tarvitset jalkasi vuoksi", lääkäri sanoi.

"Oikeastikko? Pääsenkö kotiin?", kysyin pirteästi, vaikken oikeasti haluaisi edes lähteä.

Sairaalassa oli ollu mukavaa; hoitajat toivat ruuan sängylle, kaikki yrittivät, niin hyvin kuin osasivat, tehdä asiat minun mieleni mukaan. Enkä edes tiennyt minne menisin, kun pääsisin pois. Voisikohan Niall ottaa minut luokseen? Vai asuimmeko me jo samassa talossa, sillä olimmehan me olleet kihloissa. En tiennyt mitä odottaa, joten ajattelin olla avoimin mielin ja odottamatta yhtään mitään.

"Tuon kepit teille pian, sitten voimme katsoa oikean kävelytyylin ja varmistaa loputkin asiat. Sitten uskoisin, että pääset pois", lääkäri sanoi.

"Kuka auttaa mua, kun menen kotiin", kysyn Niallilta, kun lääkäri on lähtenyt hakemaan kyynärsauvoja.

"No minä tietysti!", Niall sanoi naurahtaen. "Ainiin tietysti, en ole kertonut", hän huokaisi ja jatkoi sitten:"Me asutaan yhdessä, mutta muutaman viikon päästä mun pitää lähteä kier-.....työmatkalle".

"Ai, selvä. No kai mä sitten selviän yksin sen ajan, eihän työmätkat ole koskaan pitkiä", sanon reippaasti.

"Tämä kestää kaksi ja puoli kuukautta", Niall kuiskaa ja katsoo jalkoihinsa. "Eleanor, Danielle ja Perrie ovat kanssasi täällä silloin ja tietysti muita ystäväsi", hän jatkaa.

"Ai, okei", vastaan.

En muista ketään Niallin mainitsemista tytöistä. Haluaisin mähdä heistä kuvat, jos sitten muistaisin. Samalla hän kaivoi puhelinta taskustaan ja etsi puhelimesta jotakin. Hän käänsi näytön minuun päin, siinä oli kuva kolmesta tytöstä. Kaksi heistä oli brunetteja ja viimeinen blondi pinkeillä latvoilla. He olivat hyvin kauniita. En olisi voinut uneksiakkaan olevani yhtä viehättävä kuin nämä kolme kaunotarta.

"Perrie, El ja Dan", Niall sanoi ja osoitti tyttöjä vuorotellen.

Nyökkäsin ja yritin taas muistella. Sain päähäni pieniä välähdyksiä shoppailu reissuista, mutten muuta. En tiedä mistä se johtuu, mutten koskaan muista mitään Niallista. Se on ärsyttävää, sillä ne on muistoja, jotka haluaisin mieluiten takaisin. Ehkä kotiutuminen ja eläminen Niallin kanssa auttaisi, ajattelin. Toivoin sitä tosissani. En kestä olla tietämätön. Ystävämme ja sukulaisemme tietävät paljon enemmän meidän suhteestamme kuin mitä minä itse. En haluaisi tilannetta, jossa joku sukulaiseni tokaisisi jotain, mutten itse tietäisi mistä hän puhuu. Niall istui viereeni sängylleni ja kietoi kätensä vyötäröni ympärille. Painoin pääni hänen olkapäälleen ja laitoin silmäni kiinni. Olisin voinut olla siinä koko loppu elämäni. Vain minä ja Niall. Kukaan ei häiritsisi, niinkuin lääkäri, joka tuli juuri huoneeseeni pitäen käsissään kahta kyynärsauvaa.

"Anteeks häiriö, mutta olisi hyvä, jos kokeilisit näitä keppejä nyt. Sitten voit lähteä kotiin", lääkäri sanoi.

Nyökkäsin ja nousin varovasti istumaan. Käännyin niin, että sain jalat sängyn reunan yli ja otin kepit käsiini. Tiesin miten niitä pidetään, sillä joskus pienenä minulla oli ollut kepit myös. Lapsuus oli niin kirkkaasti mielessä, että muistin loistavasti miten kepeillä kävellään. Nousin seisomaan varovasti, sillä pelkäsin vatsaani koskevan. Sairaalan lattia oli kylmä ja se sai vilunväristykset kulkemaan selkääni pitkin. Puristin keppejä tiukasti ja otin ensimmäisen askeleen. Se sujui hyvin niin jatkoin eteenpäin. Kävelin varovasti huoneen poikki ja takaisin. Yritin olla mahdollisimman varovainen, mutta kävelemisessä keppien kanssa ei ollut mitään ongelmia. Lääkäri kirjoitti lapun, jonka allekirjoitettuani voisin lähteä kotiin. Niall ja minä jäimme kahden. Katsoin hänen sinisiä silmiään ja hymyilin.

"Autatko pakkaamaan tavaroita?", kysyin. "Vai jäänkö tänne vielä yöksi?".

"Ei, pakataan vaan ja lähdetään. Pitää vaan soittaa taksi", Niall sanoi mietteliäänä.

Seisoin vieläkin sängyn vieressä keppien kanssa. Otan laukun sänkyni alta ja heitän sinne jotain tavaroitani, kuten puhelimen laturin. Pian olemmekin jo valmiit lähtemään. Niall odotti ovella sillä aikaa, kun kirjoitin nimeni paperiin, jonka lääkäri jätti allekirjoitettavaksi. Lähdin kävelemään Niallin luokse, jolla oli laukkuni kädessään. Kävelimme yhdessä sairaalan ovelle ja astumme ulos. Valot välähtelevät, kun kävelimme taksin ovelle. En ymmärtanyt mistään mitään. Tajusin valojen olevan kameran salamavalojen välähdyksiä. Olimme toimittajien ympäröimänä.

"Koska menette naimisiin?"

"Oletko täysin kunnossa?"

"Milloin heräsit?".

Kysymyksia satelee, enkä osaa vastata niihin mihinkään. Päätin olla hiljaa ja istuuduin taksin takapenkille. Heitin kepit taksin lattialle, kun Niall istuutui viereeni. Hän näytti ikävystyneeltä ja surulliselta. Katsoin häntä kysyvästi ja tiesin hänen tietävän mitä halusin kysyä. Hän ei kuitenkaan sano mitään, joten päätin tehdä aloitteen.

"Miksi tuolla oli toimittajia?", kysyin varovasti taksin lähtiessä liikkeelle.

Niall katsoi alas ja huokaisi.

"Mä olen kuuluisa. Kuulun yhteen bändiin, ja meillä on tosi paljon faneja. Media seuraa meitä joka puolelle", hän sanoi kuiskaten.

"Ai. Okei.", vastasin hiljaa ja yritin olla ymmärtäväinen.

En yhtään pitänyt ajatuksesta, että joku seuraisi minua aina kun olen Niallin seurassa. En voinut sille mitään, mutten pystynyt oikein puhumaan hänelle loppumatkana. Katselin katuja ja ihmisiä kävelemässä niillä. Kaikki tuntuu niin omituiselle. Aivan kuin tämäkin katu olisi jotenkin erityinen, vaikken tiennyt mitä on tapahtunut. Pysähdyimme risteykseen ja huomasin Niallin itkevän. Otin häntä kädestä kiinni ja katsoin hänen sinisiä silmiään. 

"Mitä on tapahtunut?", kuiskasin varovasti.

"Tässä risteyksessä se auto törmäs suhun. Sä et voi sietää paparazzeja ja sen takia sä et halua olla mun kanssa", hän vastasi yhä itkien.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Heitaas(: Tää kappale on musta aika lyhyt, syynä siihen on se, että kirjotus on takkuillu, eikä välttämättä niin vähääkään. Toivotaan et seuraava kappale on vähän luontevampi ja pidempi :) Meillä on koulusta vapaata nyt pari päivää, ni yritän kirjotella sitte lisää.  Jaksakaa ihan hetki vaan venaa ;) 

Tässä nyt just huomasin, että tämä rakas Wattpad oli jotenkin muuttanu tätä mun tekstiä,ku olin kirjottanu puhelimella. Mun piti sitte poistaa tää kappale ja nyt tässä uudestaan. Kiitos ja anteeks. 

xx Laura