Eternal Love [In Finnish]

22. Kappale

Heippaheippaheippa!

Ylipitkästä aikaa. Anteeks. 
Kirjotin tän kappaleen, tälleen nopeen yö inspiraation jälkeen ja tosiaan kello on puoli 4 aamuyöstä, että anteeks kirjotusvirheet. Tää on lyhyt kappale ja tosi tylsä, mutta ajattelin kirjottaa heti päivällä toisen kappaleen, joka olis sitten vähän pidempi :) jos ei tuu myöhemmin tänään niin lupaan että tulee kuitenkin ennen koulun alkua! Pakko saada tänne wattpadin puolelle vähän jotain uutta elämää :D Lukekaa ja pliispliis kommentoikaa!

xx Laura

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

*Flashback*

Olimme sopineet Annan kanssa tapaavamme pian uudelleen, koska nyt meillä kummallakaan ei ollut mielenkiintoa eikä aikaa puhua vaikeista ex: istä ja sun muista koukeroista elämässä. En ollut kertonut niistä myöskään Niallille -tosin en ollut häntäkään tuntenut kovinkaan kauaa- joten sovimme näkevämme kolmisin, jotta myös Niall saa tietää vähän menneisyydestäni. Tosin se ei ole ihan niin vähääkään vaan sellaiset viisi vuotta. Ja kidutuksen viisi vuotta olivat loppuneet vasta muutama kuukausi sitten. En tiedä olisinko valmis puhumaan hänestä vielä, ainakaan nimellä, mutta yrittäisin mahdollisimman hyvin parantaa Annan oloa ja auttaa häntä ratkaisuissaan. 

Niallille soitettiin puolisen tuntia Annan lähdön jälkeen ja hänen piti myös lähteä johonkin tapaamiseeen. En oikein tiedä mikä se oli, koska Niallille tuli kauhea kiire, eikä hän kerinnyt asiaa sen enempää selittämään. Nyt vain istuin itsekseni sohvallani vesi lasi kädessä keskellä pahvi- ja muuttolaatikoita. En voinut uskoa tätä, olin pian muuttamassa Lontooseen. Lontooseen, jossa kaikki unelmat toteutuvat -tai niin ainakin väitetään. Mietin muuttoani iloisin mielin, kunnes tajusin sen. Sen, mikä olisi pitänyt tajuta jo aiemmin. Perheeni ja parhaat ystäväni eivät tiedä mitään! Muutan parin päivän sisässä toiseen maahan, valtameren toiselle puolelle, eikä lähipiirini tiedä siitä mitään. Nappasin puhelimeni pöydältä ja päätin soittaa isälleni.

Puhelin piippasi muutaman kerran, kunnes isäni vastasi.

"Hei Emily! Mitä kuuluu? Pitkästä aikaa, milloinkas viimeksi edes puhuttiin?", isäni kyseli puhelimen toisesta päästä.

"Hei, hyvää kuuluu. Tiedän, että tämä tulee äkkiä, mutta minulla on kerrottavaa. Se on tärkeää ja olisi mukava jos te kaikki kolme sinä, äiti ja Elena. En usko että pidätte uutisesta, mutta olen jo tehnyt päätöksen", sanoin vakavalla äänellä.

"Tämä onkin vakava puhelu", isäni mumisi ja alkoi sitten huudella muuta perhettäni hänen luokseen.

"Olemme tässä kaikki", äitini sanoi ja pysytin kuvittelemaan hänen vakavan ilmeensä.

"Olen muuttamassa-" aloitin, kunnes Elena alkoi kiljua.

"MINNE SÄ MUUTAT? NIALLIN KANSSA? MÄ OON NÄHNY TEISTÄ IHAN HIRVEESTI KUVIA JA TE NÄYTÄTTE YLI SÖPÖILTÄ YHESSÄ!", siskoni huusi puhelimeen.

"Rauhotu nyt hyvänen aika", sanoin ja aloin selittää heille koko tarinaa. 

Puhelu perheeni kanssa kesti kauan. Kerroin heille melkein kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun heidän kanssaan puhuin muutama viikko sitten. Siskoni oli innoissaan muutostani yhteiseen asuntoon Niallin kanssa, vaikka nukkuisimmekin omissa huoneissamme. Hän sai vanhempamme hermoromahduksen partaalle hyppien ja kiljuen kuullessaan uutisen. Itse pyörittelin vain silmiäni tuollaiselle reaktiolle. He ottivat kuitenkin kaikki uutisen hyvin vastaan, vaikka ketään heistä ei erityisemmin pitänyt siitä, että muuttaisin niin kauas. Vanhempani olivat aina olleet hyvin suvaitsevia meidän lasten päätöksille. Tottakai aina on ollut tietyt rajat, mutta usein meille siskon kanssa sanottiin, että meidän täytyy tehdä itse omat päätöksemme hyvän maun rajoissa. Kerran äitini myös sanoi päätöksen olevan väärä, jollei sitä uskalla kertoa rakkaimmilleen. Perheeni siis hyväksyivät muuttoni, mutta pahin olisi vielä edessä: Minun pitäisi kertoa ystävilleni.

Juuri kun olin valitsemassa Amyn numeroa, joku soittikin minulle. Niall. Mitäköhän on tapahtunut?

"Heippa, onkos jotain tapahtunut?", vastasin huolestuneena.

"Ei oo, tai no silleen joo mut siis ei oo. Pojat haluu tavata sut", Niall sanoi.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kerro mielipiteesi, kiitos!
Ei oo vaikeeta kommentoida ;)