Words can kill ||Larry Stylinson||

1. Luku

| Tää luku on omistettu ihanalle LouisStylesxxo koska se teki ton ihanan kannen mulle c: puspus ❤️|

~ Louis

- Joo joo, käyn vain katselemassa lähiympäristöä, sanoin ylihuolehtivalle äidilleni, joka juoksi ympäri taloa pahvilaatikot sylissään.

Painoin oven perässäni kiinni ja vedin hupun päähäni. Kylmä tammikuinen viima puhalsi minua kohti. Katsoin tummalle tähtitaivaalle, jossa kuu loisti lähes kokonaisena. Lähdin kävelemään talomme edessä sijaitsevaan metsään. Lumikerros peitti kaiken ympärilläni ja näin puiden lävitse korkeita vuoristojonoja. Montana oli kieltämättä kaunis osavaltio. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että olimme muuttaneet eri maahan jättäen taaksemme kaiken. Kaikki sukulaisemme ja ystävämme. Kaiken vähänkin tärkeän asian minulle. Kanadaan jäi joukkueeni, rakas harrastukseni ja lapsuudenkotini, eli toisin sanoen koko elämäni. Ja kaikki tämä vain sen takia, että vanhempani halusivat siirtää perheyrityksemme maan rajojen ulkopuolelle. Olihan se totta, että Montanassa itsessään oli jo 15 hiihtokeskusta ja ties kuinka monta liikuntapaikkaa. Montanalaiset lisäksi patikoivat vuorilla, joten urheilutarvikeliikkeellemme tuli varmasti asiakkaita. Minusta vain tuntui, ettei kukaan ajatellut asiaa minun kannaltani. Kukaan ei ajatellut, miltä minusta tuntui, ja mitä minä menetin. Huomaamattani olin kävellyt melko kauas metsään. Taivas tummeni entisestään. Minun täytyi myöntää itselleni, että olin eksynyt. Normaalisti olisin mennyt paniikkiin, mutta nyt ärtymykseni vei voiton. Kaivoin maasta kasan lunta ja muotoilin sen lumipalloksi. Viskasin pallon lähimpään puuhun. Se tuntui itseasiassa melko hyvältä. Kävelin eteenpäin välittämättä siitä, että kävelisin todennäköisesti täysin päinvastaiseen suuntaan, kuin minne piti. Viskelin vähän väliä lumipalloja pitkin puita. Viskaisin jälleen yhden, mutta yllätyksekseni pallo ei osunutkaan äännettömästi puuhun, vaan johonkin, joka ähkäisi yllättyneesti. Katsoin äänen suuntaan ja huomasin siellä seisovan henkilön, joka oli ilmeisesti nuori poika. Juoksin hänen luokseen hieman nolona.
- Tuota, anteeksi, sen ei pitäny osua suhun. En huomannu sua ollenkaan, sanoin takellellen.
Tarkastelin poikaa päästä varpaisiin. Hänellä oli mustat pillifarkut ja pitkä musta takki. Karvareunuksinen huppu oli vedetty niin alas kasvojen eteen, ettei pojan silmiä näkynyt juuri ollenkaan. Hän oli minua paljon pidempi, arvelin hänen kuitenkin olevan ikäluokkaani.
- Ei se haittaa, poika vastasi lähes kuulumattomasti.
- Muutin tänne vasta ja taisin eksyä vähän, osaatko neuvoa minua Hawen St:lle?
Poika nyökkäsi ja lähti kävelemään kapeaa polkua. Seurasin häntä ja pian olimme polun päässä.
- Tuosta käänny oikealle ja oot sen kadun päässä, poika sanoi yhtä kuulumattomalla äänellä kuin aikaisemminkin.
- Kiitos, oon muuten Louis, mikä sun nimi on? kysyin. Olin aidosti kiitollinen tuolle pojalle, olisin ollut pulassa ilman häntä.
- Harry, poika totesi ykskantaan ja lähti kävelemään ripeästi tulosuuntaamme.
Katsoin, kuinka poika katosi metsään. En tiedä miksi, mutta jokin hänessä veti minua puoleensa.
Lähdin kävelemään Harryn neuvomaan suuntaan, kunnes tajusin, että minun olisi kannattanut kysyä tältä, missä koulussa hän on. Olisi ollut kiva tuntea edes yksi henkilö.

Koko matkan kotiovellemme asti pohdin pojan hiljaisuutta, en minäkään mikään ylitsepursuavan äänekäs ollut, mutta en sentään noin hiljainen. Ehkä hän oli vain ujo. Talomme oli oikeastaan aika upean näköinen. Se oli suuri kaksikerroksinen hirsitalo, jossa oli valtava piha. Takapihallamme oli pieni järvi, jossa voisi luistella talvisin. Se oli ainoa hyvä puoli koko muutossa, ei tarvitsisi enää lähteä etsimään ulkojäitä tai varata vuoroa jäähallilta. Avasin avaimillani ulko-ovemme ja melkein törmäsin vihaisen näköiseen äitiini. Lyhyellä tummahiuksisella äidilläni oli yllään pitkä punainen yöpaita ja valkoiset villasukat. Hän risti kätensä rinnalleen ja puuskahti:
- Sun piti vain käydä katsomassa lähiympäristöä, eikä häipyä kolmeksi tunniksi näkymättömiin. Tajuatko yhtään kuinka huolissamme me oltiin susta? Isäsi meinasi lähteä jo etsimään sua.
- Mä vain ajatuksissani ajauduin aika syvälle metsään ja eksyin, mutta sitten törmäsin yhteen poikaan, joka autto mut tänne.
Äidin silmät laajenivat.
- Eksyit? Mitäs jos et olisi törmännytkään siihen poikaan? Sulla ei ollut edes puhelin mukana! äitini huusi.
- Olisin silti varmasti löytänyt kotiin, valehtelin ja riisuin takkini.
Työnnyin äitini ohi ja kävelin vihaisena yläkertaan. Mikä oikeus hänellä oli minulle huutaa, vaikka itse hän päätti muuttaa tänne? Riisuin itseni bokserisilleni ja kaaduin sänkyyni. Huoneeni täytti pahvilaatikoiden ansiosta kunnon sekasorto. Päätäni särki jo ajatus siitä, että aamulla pitäisi kaivaa koulureppukin jostakin noista pirullisesta laatikosta. Olin pyytänyt saada enemmän lomaa muuttomme jälkeen, mutta sehän ei äidille käynyt. Laitoin itselleni puhelimeen herätyksen kello 6.00. Teki mieli heittää uusi Iphoneni seinään. Mikä hyvittelylahja sekin oli. Niin kuin se korvaisi kaikkea tätä ikävää. Painoin silmäni kiinni ja aloin melkein huomaamattomasti ajattelemaan Harrya. Hänen vihreät kauniit silmänsä...

Ärsyttävä herätysääni tunkeutui uneeni. Painoin sen kiinni ja nousin voimakkaasti haukotellen istumaan. Venyttelin kireitä lihaksiani ja selvittelin päätäni. Ensimmäisenä tajuntaani iski ajatus siitä, että tänään olisi ensimmäinen päivä uudessa koulussani. Vatsani kääntyi ympäri, kun jännitys valtasi minut. Ei hemmetin hemmetti, mitä oikein pelkäsin? Sitä stereotypiaa, että amerikkalaiset vihaavat kanadalaisia, vaiko turpaani saamista heti ensimmäisellä välitunnilla? Huokaisin syvään ja menin penkomaan pahvilaatikkoa, jossa luki "vaatteet". Tietenkään en löytänyt edes mitään mielenkiintoista päälleni. Löysin vain mustat farkkuni ja viininpunaisen hupparini. Sai luvan kelvata. Olin jo kävelemässä huoneeni ovesta ulos, kunnes muistin, että minun piti etsiä reppunikin. Ärtymys otti jälleen yliotteen minusta ja aloin heittelemään raivoissani tavaroita ulos laatikoista. Löysin reppuni lopulta kolmannesta pahvilaatikosta. Kääntyessäni ympäri huomasin äitini seisovan huoneeni ovella.
- Mitä ihmettä riehut täällä taas? hän kysyi jälleen huutaen.
- Kysy sitä vain itseltäsi, tiuskaisin ja potkaisin jokaisen tielleni sattuvan laatikon edestäni.
Äitini katsoi minua järkyttyneenä rynnätessäni jälleen hänen ohitseen valkoiset portaat alakertaan. Talomme oli sisältä moderni, mutta kodikas. Joka puolella oli valkomusta sisustus. Lattiat ja katto olivat vaaleaa puuta. Kävelin jääkaappilleni ja otin sieltä jogurtin. Äitini tuli alakertaan ja nojautui keittiön mustaan tasoon. Hän katsoi minua ensin surullinen ilme kasvoillaan ja otti sitten vierestään sanomalehden. Katsoin vaitonaisena, kun hän selaili sitä.
- Vietkö mut kouluun? kysyn varovasti.
Minua ei houkuttanut ajatus ensimmäisenä päivänä myöhästymisestä sen takia, että kävelen 15 kilometrin matkan koululle. Äitini katsoi minua epäuskoisesti ja tuhahti.
-Mä oon pahoillani, en vain oikein sulata tätä muuttoa, ja mua oikeesti pelottaa ja jännittää tosi paljon, sanoin katuvasti katsoen jogurttipurkkia kädessäni.
Tunsin pian äitini kädet ympärilläni.
- Hyvin se menee, lupaan sen. Ole vain oma itsesi, hän sanoi silitellen rauhoittavasti selkääni. Hän irrottautui minusta, käveli eteiseen ja laittoi takkinsa päälleen.
- Tulehan nyt, ettet myöhästy, hän sanoi hymyillen.

En normaalisti jännittänyt juuri yhtään, mutta nyt tärisin paikoillani, vaikka auto oli pysähtynyt uuden kouluni eteen jo minuutteja sitten. Kouluni oli melko uuden näköinen, se oli ulospäin melkeinpä kaunis. Harmaan ja valkoisen sävyt leikittelivät marmorisella pinnalla. Ikkunat olivat suuria ja niistä näkyi luokkahuoneisiin.
- Hyvin se menee, äiti sanoi kymmenennettä kertaa ja painoi pienen suukon poskelleni.
Hymyilin pienesti ja tärinäni vain kasvoi, kun nousin autosta ulos. Äitini kaasutteli tiehensä. Jäin tuijottamaan pelokkaasti rakennusta, joka varmasti koituisi kuolemakseni. Minulle tuli ikävä vanhoja ystäviäni ja sitä, että ikinä ei tarvinnut mennä yksin minnekkään uuteen paikkaan. En ollut ikinä jännittänyt mitään näin paljon. Lähdin kävelemään varovaisin askelin kohti koulun pääovia. Kaivoin taskustani lukujärjestykseni, jonka äiti oli tulostanut. Äidinkieltä luokassa 202. Ilmeisesti yläkerrassa. Ahdistukseni kasvoi, kun kello soi tunnin alkamisen merkiksi ja olin edelleen etsimässä oikeaa luokkaa. Eteeni ilmestyivät komeat kasvot.
- Moi, taidat olla se uusi oppilas. Mä oon Zayn ja tässä on Liam ja Niall. Me ollaan samalla luokalla, poika kertoi hymyillen.
Sain rohkeuteni takaisin, ehkei tämä niin vaikeaa ollutkaan.
- Moi oon Louis, te varmaan viette mut äikänluokkaan? kysyin naurahtaen.
- Tottakai, harrastatko sä muuten mitään? Jos en väärin arvaa, käyt ainakin salilla, Niall totesi nyökäyttäen päätään kohti treenattua kroppaani.
- Joo, pelaan, tai no pelasin jääkiekkoa.
- Oikeasti? Mekin! Voisit tulla meidän joukkueeseen! Liam hihkaisi ja nosti kätensä ylävitoseen kanssani.

Astuimme luokkaan ja järkytyin hieman luokan koosta. Oppilaita oli varmasti yli 30. Katseeni kiersi ympäriinsä, kunnes se pysähtyi luokan takanurkkaan. Harry. Hän oli juuri nostanut hupun päästään, kunnes hän huomasi minut. Katseemme kohtasivat sekunneiksi ja hymyilin pienesti pojalle. Poika katsoi minua vihreät silmät suurina ja laski sitten katseensa pulpettiin. Vihdoin näin kokonaan hänen silmänsä ja hänen ruskeat kiharaiset hiuksensa. Istuin Zaynin viereen, vain rivin edemmäs Harrysta.
- Huomenta kaikki! Tänään meillä on täällä uusi oppilas, Louis. Nousisitko ylös ja kertoisitko vähän itsestäsi? opettajamme, lukujärjestyksen mukaan Mrs. Brill sanoi.
Itsevarmuuteni oli jälleen tallella ja nousin rohkeasti ylös.
- Moi, eli oon Louis ja muutin tänne Kanadasta, pelasin siellä jääkiekkoa. Tykkään myös lukea kirjoja, sanoin hymyillen.

Minua hieman epäillytti kertoa kirjojen lukemisesta, mutta en onnekseni saanut kummaksuvia katseita keltäkään, vain ystävällisiä hymyjä. Annoin katseeni jälleen kiertää koko luokan ympäri, kunnes se osui Harryyn. Hän istui täysin eristyksissä muista.