Tähän maailmaan mahtuu niin monta tarinaa. Olivat ne sitten rakkaustarinoita tai surullisia tarinoita.
Lukiolainen Louis muuttaa Kanadasta Amerikkaan, Montanan osavaltioon. Siellä hän kohtaa Harryn, joka on rikkinäinen ja ujo poika. Syntyykö Louisi...
| Mä toivon et ymmärrätte noitte biisien sanojen merkityksen tuol välis ja et mite ne liittyy tähän.. Ilmotelkaapa kirjotusvirheistä jos huomaatte |
Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.
Paha karma kohtasi minut jälleen, ilman syytä, niin kuin joskus olisin tehnyt sille jotain pahaa. Mutta niinhän se on mennyt aina. Koskaan en ole kiusaajilleni mitään tehnyt. Silti he kiusasivat. Mutta koska paha saa aina palkkansa, minussa täytyy olla jotain pahaa, eikö niin? Ehkä olen sisimmiltäni paha. Sitten minun täytyy olla hyvin paha, sillä minut palkitaan liian avokätisesti.
Kuulin jo ulko-oven läpi sen huudon. Ihmettelin usein, kuuliko naapurit sitä koskaan. Avasin oven ja astuin varovasti sisään. Teki mieli laittaa kädet korville, kuin pikkulapsena. Suljin korvani siltä ja yritin paeta huoneeseeni mahdollisimman pian. Se ei onnistunut, sillä minua kohti lensi puukauha. Keittiövälineitä oli pitkin alakertamme lattioita. He heittivät niillä toisiaan. Hallitsematon viha otti minut valtaansa. Purin hampaitani yhteen ja huuleeni niin kovaa, että maistoin tutun veren maun suussani. Iskin rystyseni takan kylkeen. Toisen nyrkkini löin seinään niin lujaa, että taulu tippui. Muutenkin kuivat käteni aukenivat helposti ja tunsin veren alkavan valua käsiäni pitkin. - Nyt se turpa kiinni tai soitan poliisit, huusin niin kovaa, että kurkkuuni sattui. Vanhempieni katseet kääntyivät kohti minua. - Millä oikeudella jakelet käskyjä meille ja kiristät meitä? äitini kysyi sihisten hampaidensa välistä. - Sillä helvetin oikeudella, että tää huuto kuuluu ulos asti, jos mä en soita poliiseja, joku muu soittaa, huusin takaisin. Kurkussani tuntui ikävältä. Viha sumensi vieläkin ajatteluani, tiesin, että heidän uhmaamisensa ei olisi hyvä idea. Tiesin, ettei tämä päättyisi hyvin ja olin oikeassa.
Istuin vessassa lukitun oven takana ja purin hampaitani yhteen. Rystysiäni kirveli ja kurkkuuni sattui. Yritin tasata hengitystäni. - Mä saan kyllä potkaistua tämän oven auki, ellet sä aukase sitä! isäni karjui ja hakkasi ovea. Viha sumensi silmäni jälleen ja avasin oven kohdaten isäni vahvat, lihaksikkaat kädet, jotka viskasivat minut kohti seinää. En hallinnut enää itseäni vaan tartuin isäni kädestä ja upotin lähes olemattomat kynteni siihen. Isäni irrotti otteensa ja karjaisi. - Sairas pentu! Painu huoneeseesi ja pysy siellä! Taas aiheutit tämänkin riidan!
Valuin jälleen tummuuteen. Hukuin muistoihin. Viilsin itseäni sisäisesti. Jokainen viilto lisäsi tuskaani. Sadistinen hymy kohosi huulilleni kyyneleiden valuessa poskilleni. Naurahdin, miksi kukaan viiltelisi itseään teräaseilla, kun tämä tuntuu paljon paremmalta? Sanat kaikuivat korvissani, ne huusivat ja nauroivat ivallisesti perään.
Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.
Koulussa kaikki oli hyvin omituista. Ensin olin yksin, sitten Louis tuli kanssani ja lopulta Niall ja Zayn. He juttelivat iloisesti keskenään. Seisoin hiljaa ja kuuntelin. Tuijotin jalkojani tiiviisti. Ajatukseni melkein lipsuivat samoihin ajatuksiin, kuin yöllä. Kun on ollut aina yksin, yhtäkkiä porukan keskelle joutuminen ahdistaa. Se tuntuu oudolta, kuin ihmeeltä. En osannut puhua, en tiennyt mitä sanoa. Se myös tuntui mahdottomalta, että jotkut oikeasti olivat kanssani. Tiesin, että tämä kestäisi hyvin vähän aikaa.
Pojat purskahtivat nauruun. Nauroin mukana, vaikka minulla ei ollut tietoakaan, mistä he puhuivat. Nauruni kuulosti omiinikin korviini ilottomalta ja kolkolta. Kukaan ei huomannut. Lopulta luovutin ja kävelin muutaman metrin päässä olevan sohvan luo ja istuin siihen. Louis käänsi heti kysyvän katseensa minuun. Pudistin päätäni ja kaivoin taskustani puhelimen. Selasin sitä näkemättä mitään. Tunsin jonkun istuvan sohvalle viereeni. - Haz, mikä on? tuttu, lempeä ääni kysyi. - Mä en vaan pysty tuohon, sanoin hiljaa ja nyökkäsin kohti Zaynia ja Niallia, jotka jatkoivat iloista keskusteluaan. Puhelimeni näyttö välähti kirkkaasti, se oli viesti isältä. "Äitisi joutui sairaalaan, talon ois parempi olla siisti, kun tullaan takaisin." - Mitä? Louis kysyi. - Ei mitään, isä vain laittoi hauskan kuvan mulle, sanoin ja teeskentelin nauravani. Louis hymyili. - Louis tule tänne katsomaan! Niall huusi. Louis nousi ja veti minut mukaansa. Muutuin jälleen ihmiszombieksi. Pidin hymyä huulillani, ja tuijotin lasittunein silmin poikia yksi kerrallaan.
Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan, vaikken oikeesti henkeä saa. Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo.
Kotona vastassani oli järjetön sotku. Särkyneitä laseja ja lautasia oli joka puolella. Kävellessäni huomasin veritahroja, joita oli ympäri lattiaa. En reagoinut. Tuijotin vain sotkua hetken, kunnes aloin konemaisesti siivota. Hain mustan pussin, johon laitoin jokaisen lasinsirun, minkä löysin. Lopuksi moppasin verisen lattian.
Huomasin, että vaatteissani oli veriläiskiä, sekä käsissäni ja jaloissani oli lasinsirujen aiheuttamia haavoja. Päätin mennä suihkuun.
Annoin lämpimän veden kastella kehoani. Tuijotin suihkukaapin huuruisia ikkunoita ja piirsin niihin hajamielisesti sormellani. Hymyilin pienesti piirtäessäni hymynaaman.
Lopulta hymyni hyytyi, tunsin sen tulevan kuin yllättävä hyökyaalto. Tipuin sen ikuisen kuilun reunalta, jonka reunalla olin taas taistellut liian pitkään. Tumma, pitkä pudotus. Tiesin valuneeni lattialle. Sitten kaikki muuttui epäselkeäksi ja sumuiseksi. Veden litinä kuulosti etäiseltä. Se vain solisi päälleni yhtä rauhallisesti, kuin aikaisemminkin. Suljin silmäni ja ajauduin kauas tiedottomuuteen. Päässäni liikkuivat vain epäselkeinä muistikuvina päivän ja viime yön tapahtumat. Halusin itkeä, mutta en voinut. Halusin huutaa apua, mutta ääni ei olisi kuulunut minnekään, tai no kukaan ei ollut kuuntelemassa. Lopulta aivoni lukittuivat. Yksinäisyys, ilkeät sanat, jokainen lyönti, hukkuminen ja lopulta kuolema. Entä jos kuolemastakin seuraisi yksinäisyys? Entä jos en pääsisi siitä tunteesta koskaan? Entä jos se jatkaa tuhojaan ikuisesti? Jäin jälleen jumiin jään alle, yksin. Sitten mieleeni työntyi Louis, Louis hukkui kanssani. Sumuisiin silmiini ilmestyi jokin hahmo.
Ups! Gambar ini tidak mengikuti Pedoman Konten kami. Untuk melanjutkan publikasi, hapuslah gambar ini atau unggah gambar lain.
~ Holy... Sanat ei riitä. Mä oon pahoillani et tästä tuli taas tällästä heti ku "onni käänty" mut se ei vaan oo nii yksinkertasta.. Mä en kyl suunnitellu tätä mut se vaa tapahtu. Toi loppu on kokonaa mun unta, tai no en oo kyl kovin varma. Olin kirjottanu sen seittemältä aamulla muistiinpanoihi ja sit ku heräsin nii mul ei ollu mitää muistikuvaa et oisin kirjottanu sen :D Tää oli taas vähä sekavaa ja tällee, mut hei mä lupaan et kyl se onni kääntyy viel oikeesti, kyl Harry ansaitsee onnellisen lopun. JA TE IHMISET JOTKA KOMMENTOITTE JA VOTETATTE JA LUETTE TÄTÄ OLETTE TÄYDELLISIÄ JA IHANIA JA RAKASTAN TEITÄ JOKAISTA JA OON IHA SAIRAA KIITOLLINEN TEILLE! ❤️❤️
