Words can kill ||Larry Stylinson||

18. Luku

| Ois jees jos kertositte kirjotusvirheistä jos/kun huomaatte. |

~ Harry

Muistot. Ne ovat lähes hallitsemattomia. Ne piinaavat, ne vainoavat, ne voivat olla hyviä ja ne voivat olla huonoja. Et tiedä, miksi juuri se muisto on päässäsi. Minä en tiedä, miksi muistan vain pieniä asioita varhaislapsuudestani. Ne asiat ovat hyviä, silloin olimme vielä onnellinen perhe. Tiedän, miksi muistan kaikki negatiiviset asiat. Minä imen niitä itseeni, oikein palkitsen ne, kun ne jumittuvat päähäni, kuin purukumi hiuksiin. Muistan joka ikisen sanan, joka on koskaan satuttanut minua. Muistan jokaisen lyönnin. Jokaisen ahdistavan, kivuliaan tunteen. Muistan sen kaiken. En halua muistaa, haluan vain unohtaa. Haluan unohtaa sen kaiken niin kovasti, että voisin vain huutaa. Huutaa niin, että kurkkuni repeää. Vihaan sitä, kun sairaat aivoni päättävät muistuttaa jokaisesta virheestäni, jokaisesta itseni nolaamisesta. Kaikesta. Joskus teen sen jopa tahallani, satuttaakseni itseäni.

Tiedän muistavani Louisin ikuisesti. Jopa silloin, kymmenien vuosien päästä, kun hän on lähtenyt elämästäni. Se on varmaa, että hän lähtee, mikään ei ole ikuista. Siksi yritänkin nauttia jokaisesta hetkestä hänen kanssaan.

Olimme jälleen menossa kohti laituria. Louis piti kädestäni kiinni ja antoi minun johdattaa. Pian puiden takaa näkyivät tutut, turvalliset vuoristot ja kaunis järvi, joka heijasti vuoret ja puut itseensä. Lähes juoksin laiturin reunalle Louis kintereilläni ja istuin alas. Louis jäi seisomaan ja mutristi huuliaan.
- Enkö mä pääsekään sun syliin?
Hymyilin lempeästi ja siirryin hieman kauemmaksi reunalta taputtaen syliäni. Poika virnisti ja istui syliini.
Istuimme vain siinä hiljaa ja katsoimme kauniita vuoristoja joiden taakse aurinko laski hiljalleen. Louis nojasi päätään rintaani vasten ja tuijotti aurinkoa. Minä tuijotin eteeni näkemättä mitään. Olin pääni sisällä, elin tarinassani, jota olin kehitellyt kymmenen vuotta. Se tarina oli pelastanut minut ja se tarina saa onnellisen lopun vain jos minä saan.

- Millon me oikein suudellaan, Haz?
Hänen tarvitsi vain sanoa yksi hiljaisuuden rikkova lause ja vatsani kääntyi ympäri. Painoin katseeni alas. Poika kierähti sylissäni päätyen istumaan hajareisin päälleni, polttava katse kohdistettuna minuun. Hän laittoi sormensa leukani alle ja nosti sen ylös.
- Mikset sä uskalla suudella mua? Ei sun tarvi olla mikään maailman paras suutelija. Ei sun tarvi pelätä sitä, se tulee luonnostaan.
Pudistin päätäni. Vatsassani myllersi vielä enemmän ja minun alkoi olla vaikea hengittää. Pieni yksinäinen kyynel karkasi poskelleni. Pyyhkäisin sen nopeasti pois, kuinka säälittävää. Olin aina luullut, ettei kukaan haluaisi koskaan suudella minua. Olin oppinut hyväksymään sen. Olin ollut kateellinen kaikille suuteleville pareille. Sitten täydellinen enkeli istuu edessäni ja ehdottaa suutelua. Mitä minä teen? Alan panikoida ja itkeä.
- Hei älä itke, ei meidän tarvitse. Tää riittää mulle, hän sanoi painaen hellästi huulensa otsalleni, oikealle ohimolleni, poskelleni, nenänpäälleni ja lopulta huulilleni. Hänen huulensa viipyivät tavallista pitempään omillani. Ne antoivat kaksi suudelmaa. Halusin niin kovasti vastata siihen, mutten tiennyt miten. Suljin silmäni ja kiedoin käteni tiukasti Louisin ympärille vetäen hänet mahdollisimman lähelle itseäni. Hän laittoi myös kätensä ympärilleni ja rutisti minua lujaa. Halusin, että se hetki kestäisi ikuisuuden. Tätä minä olin kaivannut kaikki ne vuodet, jolloin heiluin kuilun partaalla toivoen, että joku vain tulisi ja kiskoisi minut ylös.
- Sä et tiedäkään, miten hyvältä tää tuntuu. Sä et tiedäkään, kuinka paljon sä oot auttanu mua, kuinka paljon sä oot parantanu mua ja sitonu mun haavoja. Sä teit musta elävän ja elvytit mua. Mä tiiän, että tää kuulostaa oudolta ja kliseeltä, mutta mun on pakko sanoo tää. Sä merkitset mulle niin paljon, etten mä voi sanoin kuvailla. Sä merkitset mulle elämää.
Louis irrottautui minusta ja katsoi minua silmiin. Hänen poskilleen valui hiljalleen kyyneleitä ja lopulta pojan keho alkoi täristä itkun voimasta. Hänen suunsa aukeni, kuin hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta mitään ei kuulunut. Itku muuttui pian hysteeriseksi ja hänen suustaan alkoi kuulua katkonaista vaikerrusta. Sain viimein kehoni tottelemaan ja vedin hänet takaisin itseäni vasten. Silittelin hänen selkäänsä rauhoittavasti.
- Mikä sulle tuli? kysyin hiljaa, omatkin kyyneleeni alkoivat valumaan hiljattain poskilleni.
- M-mä en oo ikinä halunnu mitään niin paljon, kuin auttaa sua. Mä en kestä nähä sun kärsivän. Mä tiiän, että on liian aikasta sanoo näin, mutta mä rakastan sua. Oon niin tosissani, kuin ihminen voi vaan olla. Mä oon rakastanu sun persoonaa ja kaikkea sussa alusta alkaen. Se rakkaus vaan voimistuu. Mä en oo koskaan tuntenu mitään tällasta, enkä tuu varmasti koskaan tuntemaankaan.
- Mäkin rakastan sua Louis, sanoin irrottautuen hänestä. Laitoin hitaasti tärisevät käteni hänen kasvoilleen ja painoin huuleni hänen huulilleen. Maistoin hänen suolaiset kyyneleensä. Varovasti liikautin huuliani hänen huuliaan vasten ja hän vastasi hennolla suudelmalla. Sydämeni alkoi hakkaamaan kiivaaseen tahtiin ja tunsin omituista kihelmöintiä huulissani. Sitten irrottauduin ja hymyilin hänelle. Hän vastasi hymyyni. Pyyhin ensin omat kyyneleeni takkini hihaan ja sitten hänen kyyneleensä peukalollani.

Makasin sängylläni käyden läpi päivän tapahtumia uudelleen ja uudelleen. Kietouduin tiukasti peittooni.
Ei ole mitään ihanampaa, kuin lämmin, pehmeä oma peitto. Sen alla voi tuntea olonsa lämpimäksi ja turvalliseksi. Sitä voi halata ja sen alle voi piiloutua. Kun minulla ei ollut Louisia, minulla oli tapana halata peittoani.

Ehdin jo vaipua horroksen kaltaiseen uneen, kun puhelimeni soittoääni säpsäytti minut hereille. Haparoin kädelläni sänkyni vieressä olevaa yöpöytää ja lopulta löysin etsimäni. En tunnistanut numeroa, mutta päätin silti vastata.
- Harry? heikko, itkuinen ääni kuului puhelimesta. Meni hetki, ennen kuin tunnistin äänen.
- Niall? Ootko sä kunnossa?
- Mä en uskaltanut soittaa muille. Mä tarvin sun apua, oikeestaan paljonkin. M-mä vuodan verta. Joka puolella on paljon verta, poika sanoi henkäisten syvään.
- Okei, missä sä oot?

Kello oli lähes puolenyön, kun haravoin tiheää, pimeää metsää yrittäen löytää Niallin. Lopulta näin tumman hahmon, joka istui metsäpolun reunalla. Valaisin poikaa puhelimeni taskulampulla. Niallin vaatteet olivat likaiset ja jotkut jopa revenneet. Hänen molemmissa käsissään valui paksuja punaisia verivanoja. Hän kohotti hieman veriset, kyynelistä märät kasvonsa.
- Sä tulit, hän kuiskasi ja pieni hymy kohosi hänen kasvoilleen.
- Tietenki mä tulin, vastasin lempeästi.
Ojensin pojalle molemmat käteni ja vedin hänet pystyyn.
- Sattuuks sua pahasti? Mitä ne teki sulle? kysyin varovasti.
- Kyl mä selviän. Ne esitti, että kaikki on taas hyvin ja toi mut tänne, sitten ne hakkas mut, hän kertoi niiskaisten. Hän astui lähemmäs minua ja halasi hennosti.
- Mä en pystyny soittaa muille. Zayn ois vaan huolestunu liikaa ja uhannu hakata ne. Louisia en edes tunne kunnolla. Sä olit jotenki turvallinen vaihtoehto, kun me juteltiin sillon siellä käytävällä. Mä en vaa tiiä, miten kestän tätä enää. Mua vaan sattuu niin paljon. Mä en halua menettää ketään, varsinkaan Liamia, poika purskahti itkuun ja tiukensin otettani hänestä.
- Et sä menetä mua, hiljainen, karhea ääni kuului sivultamme. Käänsimme molemmat päämme ääntä kohti. Liam seisoi muutaman metrin päässä meistä ja tuijotti jalkoihinsa. Hitaasti hän kohotti tuskaisen katseensa.
- Anteeksi Niall. M-mä löin niitä, kaikkia. Mä kuulin, mitä ne teki sulle. Mä paskoin kaiken. Mä menetin ensin teidät, sit menetin ne. Oikeastaan mua ei haittaa, että menetin ne, teidän menettäminen haittaa. Ja Harry, -hänen katseensa kääntyi ja porautui silmiini - mä oon myös pahoillani siitä, mitä oon tehny sulle.
Se tuntui jotenkin oudolta ja samalla tyhjentävältä, olin kuullut niin monia anteeksipyyntöjä lyhyen ajan sisällä. Häiritsevintä oli, että se tapahtuu vasta nyt. Olin vain kärsinyt niin monta vuotta. Ehkä minun pitäisi iloita, luulin, ettei se tapahtuisi koskaan. En tiennyt pystyinkö antamaan heille anteeksi. Ehkä heillä oli syynsä.
- Et sä menetä meitä, tervetuloa homojengiin Lima, Niall sanoi ja naurahti.

~