Words can kill ||Larry Stylinson||

33. Luku

Miten sinä piirrät maailmasi?

~ Harry

Filosofit kautta aikojen ovat etsineet elämän syvintä tarkoitusta. Moni ihminen ei tule koskaan ajatelleeksi, miksi olemme tällä planeetalla, ja mitä meidän tulisi tehdä täällä. Ihmiset vain elävät ahneesti mistään välittämättä. Ei koskaan ajatella, että maailmaa hallitsee kausaalisuhteet; syy ja sen seuraus. Louis tuli elämääni ja sen seurauksena minä muutuin ihmisenä. Kiusataan jotakin, että saataisiin kunnioitusta joiltakin suosituilta kusipäiltä. Seurausta ajatellaan vain yhdeltä kantilta, ei ajatella, että seurauksena kiusaaja voi tappaa itsensä. Sinusta tulee murhaaja, eikä se varmastikaan ole elämän tarkoitus. Jonkun pitää kuolla, että seuraus ymmärretään. Senkin ymmärtää vain ne, jotka ovat kiusanneet sitä yhtä henkilöä, joka kuoli. Monenko kiusatun pitää kuolla, että kierre katkeaa ja ketään ei kiusata?
- Ajattele, millasia sekopäitä kiusaajat on, mutisin Louisin rintaa vasten.
- Kaikkiko? hän kysyi ja upotti sormensa hiuksiini silittääkseen niitä.
- Ne joilla ei tunnu missään toisen tuska. Ne, jotka vaan nauraa ivallisesti kun joku on verisenä polvillaan niiden edessä ja itkee ja huutaa kivusta ja tuskasta. Ja ne, jotka tuntee kerran myötätuntoa kun kiusatun kuori vihdoin murenee ja kaikki paska kirjaimellisesti räjähtää ulos. Sitten seuraavalla viikolla, kun kiusattu on koonnut itsensä eikä enää näytä tuskaansa, kiusaamista jatketaan. Se on vitun sairasta. Mä en ymmärrä miten ihmiset pystyy siihen. Mä halkeen joka kerta tuskasta kun nään jonkun yksin.
Louis puristi minut itseään vasten. Nenäni imi sisäänsä pojan tuttua tuoksua. Suljin silmäni ja nautin hänen läheisyydestään. Oliko niiden kaikkien huonojen kokemusten tarkoituksena valmistaa minua tähän? Muokkasivatko ne minusta paremman ihmisen? Olisinko näin empatiakykyinen ilman kokemuksiani? Vai menisinkö muiden mukana ja kiusaisinko jotakin jos olisin suosittu ja suosioni olisi siitä kiinni? En tiedä, mutta sen tiedän, että kokemukset muovaavat tyhjästä taulusta juuri meidät. Meidän persoonamme ja olemuksemme. Ennen Louisia elämäni oli yhtä tummaa pimeyttä. Kun Louis tuli, päänsisäiseen maailmaani syttyivät valot ja minun täytyi hetken haparoida kirkkaudessa, että tietäisin miten toimia tai ajatella.
- Sä kuulut niihin ihmisiin, jotka aina vain ajattelevat ja tutkivat itseään ja maailmaa. Musta se on kiehtovaa, Louis sanoi. Hymyilin.
- Mihin ihmisiin sä sitten kuulut?
- Mä oon toiminnan mies. Mä pyrin tekemään sillä tavalla, mikä musta tuntuu hyvältä ja oikealta.
- Se on huomattu, mun enkeli, kuiskasin ja painoin suudelman hänen huulilleen.
Irrottauduin Louisin halauksesta ja istuin hajareisin pojan syliin ottaen hänen kasvonsa käsiini. Tuijotin häntä suoraan silmiin. Luulin joskus, etten koskaan pystyisi katsomaan toisia ihmisiä silmiin. Ehkä se usko johtui siitä, että minä todellakin ajattelin silmien olevan sielun peili. Jos ihmiset olisivat katsoneet silmiini, he olisivat nähneet järkyttäviä asioita. Louisin silmissä näen rakkautta ja minä jaan omaani katsomalla häntä.
- Mitä sä luulet, että Noralle ja Mikeylle käy? Louis kysyi ja keskeytti pohdintani.
- Mä ainakin toivon, että Nora näki siinä tilanteessa, että Mikey tarvii sitä ja se Mikeytä, totesin.

~~~

Joskus on niitä hetkiä kun tuntuu väärältä olla onnellinen. Tuntuu väärältä nauttia siitä, että on vihdoin löytänyt rakastavan kumppanin. Tuntuu jopa väärältä nauttia elämästä. Päässä pyörii vain ajatus; "Miksi minun asiani päätyivät menemään paremmin, mutta noiden muiden eivät?" Puristin Louisin kättä tiukasti omassani ja tuijotin Michaelia silmiin. Pojan katse oli jälleen astetta lähempänä sitä, millainen minun katseeni oli ollut. 
- Mikey, pakeneminen ei auta, sanoin kymmenennen kerran. 
- Tarvitseeko sen auttaakaan? Ei tämä tästä parane, Mikey mutisi.
- Et sä voi tietää. Koskaan ei voi tietää. Se on asenteestasi kiinni. Se millaisten linssien läpi katsot maailmaa vaikuttaa kaikkeen, mitä pääsi sisällä tapahtuu. Usko pois, minä tiedän. Jos vaihtaisit linssisi kirkkaampiin, huomaisit, että Nora on katsonut sinua koko päivän, sanoin huokaisten syvään. 
Tuntui niin turhauttavalta. En voinut edes kuvitella kuinka vaikeaa Louisilla on ollut vaihtaa linssini. 
- Se katsoi vain, koska se muistaa, miten nolasin itseni sen edessä, Mikey mutisi ja repi hiuksiaan.
Louis irroitti kätensä kädestäni ja käveli kohti Mikeytä painaen hänet hellästi koulumme vihreää seinää vasten.
- Asenne, Mikey, Asenne. Sä et selviä tuosta sun paskastas jos sä et taistele. Taistele sun ajatuksia vastaan, hän sanoi.
- Mä yritän! Mikey huusi.
- Sä kiität mua vielä, Louis mutisi.
- Mistä?

Louis tarrasi Mikeytä toisesta kädestä ja minua toisesta. Katsoin poikaa kysyvästi kun tämä lähti lähes kiskoen viemään meitä jonnekkin. Hänen silmistään paistoi päättäväisyys. Minun ei tarvinnut kauaa arvailla kun huomasin Noran istuvan erään sohvan päässä. Hänellä oli jokin kirja kädessään, kuten aina. Louis irroitti otteen kädestäni ja tarrasi Mikeystä toisellakin kädellä. Poika ei voinut paeta. Louis vei Mikeyn Noran viereen ja istutti hänet siihen. Sitten hän tuli luokseni ja vei minut kauemmaksi.

~ Michael

Pelkkää tyhjyyttä. Päässäni oli pelkkää tyhjyyttä. Ainoat asiat, mitä tunsin, olivat koko kehoani värisyttävä jännitysaalto, kuumottavat kasvoni ja etenkin Noran jalka. Louis oli istuttanu minut häneen kiinni. En uskaltanu liikahtaa, en edes nostaa pikkusormeani. Hengitin niin vähän kuin vain kykenin. En tiedä, hävettikö minua, vai pelkäsinkö oikeasti. 
- Ootko sä kunnossa? heleä ääni kysyi viereltäni. Nora.
Suljin jälleen silmäni ja nyökkäsin pienesti. Olin niin säälittävä, niin säälittävä, ettei toista yhtä säälittävää ihmispaskaa voi olla olemassakaan. Kehoni alkoi täristä.
- Mä oon Nora, kuka sä oot? 
- M-m-michael.
Ja taas änkytystä. Teki mieli itkeä ja huutaa yhtäaikaa. Nojauduin eteenpäin ja painoin kasvoni käsiini. Ihan niin kuin en voisi oudommaksi muuttua. En ollut vilkaissutkaan tyttöä. 
- No, Michael, sä voit ihan rentoutua. Mua ei hyljeksitä sen takia, että olisin kannibaali tai vastaava. Ehkä.
Nora on rohkeampi kuin minä. Tämä tekee minusta entistäkin säälittävämmän. Irrotin käteni kasvoistani ja nousin istumaan normaalisti. Hitaasti käännyin katsomaan Noraa. Jeesus, että se tyttö oli lähellä. Melkein jäänsiniset silmät tuijottivat minua tutkivasti.
- Michael, miksi juuri sinä, kaikista tämän koulun ihmisistä, huomaat minut?
- Koska sä näytät jumalattoman hyvältä, suustani pääsi lähes äänettömänä kuiskauksena.
Tytön silmät laajenivat.
- Vau.
- Anteeksi, kuiskasin taas. Nousin ylös ja olin aikeissa karata tällä kertaa lopullisesti paikalta. Nora kuitenkin tarrasi hihastani.
- Älä mee, mä haluan tietää enemmän susta.
Istuuduin takaisin, henkäisin syvään ja annoin itseni upota syvälle tytön silmiin.

~~~

Vaikka ne linssit, joilla katsoo maailmaa, olisivat vaihtuneet kirkkaimpiin, ne voivat likaantua ja hämärtyä. Sitten tuntee sen tunteen, kun ei pääse ylös masennuksen lähettilään kourista. Koko ajan itku juuttuu kurkkuun. Yksikään hyvä ajatus ei pääse pään sisään. Ainoastaan huonot, mahdottomatkin ajatukset. Pahinta on kun päässä hakkaa vain yksi ajatus. "Sinä olet aina yksin pääsi sisällä. Sinä ajatuksinesi olet ainoa pysyvä asia, mikä kestää läpi elämäsi." Vaikka olisi kuinka korjaantunut, kuinka vahva. Se tulee silti, vuosienkin jälkeen. Sen laukaisee pienikin menneisyyteen viittaava tekijä. Sitten tarvitsee pelastajan, joka kertoo:

Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan.

Ja minähän en pelkää.

~ Well, well, well. Siitä onki hurahtanu sit iiihan pieni hetkonen ku oon viimeks kirjottanu tätä. :D Oon ensinäki abi nyt ja mulla on ollu tässä kivasti kirjotuksia ja koulujuttuja, mutta nyt hetkeks vähän helpotti. Lisäks oon löytäny mun kirjotusinnon taas. Oonhan mä täs välissä kirjottanu pari lukua "Oppitunti minusta", What is it like:ä ja lisäks pienen novellinpoikasen "Omituinen", joita voitte käydä lukemassa jos ette oo vielä lukenut. Pidemmittä selityksittä, toivon, että ootte yhä siellä ja teitä yhä kiinnostaa tää tarina. Ite oon tosi epäluulonen tän luvun suhteen, koska meh taas näitä Julian sillisalaatteja: hypellään aiheesta toisee ja joukossa on pieni punanen lanka.PS. Huomaako ees, että kirjotin just filosofian. :DD Nykyään tulee ihan huomaamattaki..