Words can kill ||Larry Stylinson||

28. Luku

| Tuun tipauttaa aikamoise kiven nyt, älkää vihahtko mua tän luvun jälkeen. Tää alku on... no erittäin epäjärkevä tälläsen luvun alkuun, mutta mun oli pakko kertoo teille mitä siel vessassa oli. Tää luku on pääasiassa mun purkautumista joten älkää odottako tältä mitään suurta. |

The Killer in me is the Killer in you.

~ Louis

- No mitä siellä muka on? kysyin ja kävelin oven luo.
- Älä vaan avaa si...
Tessa ei kuitenkaan ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun olin jo avannut oven. Ensimmäinen tunne oli puhdas ällistys. Niall istui haarat auki ja ilman housuja pöntön kannen päällä. Zayn oli polvillaan hänen edessään, kädessään toisen pojan sukukalleus, joka oli matkalla Zaynin suuhun. Molemmat pojat olivat jähmettyneet asentoihinsa. Että mitäkö minä tein? Repesin hillittömään nauruun.
- Kumpi teistä unohti taas laittaa oven lukkoon? Luoja, te ootte kyllä nii mestareita tässä hommassa.
- Mitä siellä on? Harry kysyi uteliaasti.
- Nää kaks mestaria ottaa suihin toisiltaan koulun vessassa ja unohtaa lukita oven.
- Älä kailota sitä noin isoon ääneen! Zayn sihisi.

~

Muutama viikko tanssijaisten jälkeen kaikki hajosi. Se oli kuin ilkeä pikkuveli, joka tuhosi rakentamasi täydellisen korttitalon. Se korttitalo oli korkea, kaunis, tukeva ja kestävä. Jokainen kortti pysyi paikoillaan, tuki toinen toistaan ja muodosti täydellisen kokonaisuuden. Minkään ei pitänyt pystyä kaatamaan sitä ja silti se kaatui. Et voi korjata sitä, koska et edes tiedä mistä kortista voisit aloittaa. Yhtäkkiä mikään kortti ei pysy paikoillaan, ne eivät tue enää toinen toistaan, vaan kaatuvat toistensa päälle yhä uudelleen ja uudelleen. Pahinta on, ettei kukaan ole auttamassa sinua, kukaan ei neuvo mihin asentoon kortit tulisi laittaa, että ne pysyisivät taas pystyssä.

~ Harry

Heti kun näkee tunnelin päässä valoa. Kokee sen valon valaisevan osan itsestään. Tuntee valon lämpimät säteet. Heti se romahtaa. Jokin suuri lohkare tipahtaa tunnelin aukon eteen ja peittää valon. Sinun tulee taas kylmä, eikä se ole edes pahinta. Pahinta on se, että pelkäät pimeää.

Isäni talutti minut käsivarresta portaille välittämättä kompuroinnistani. Olin lamaantunut. Aivoni löivät täysillä tyhjää. En tajunnut mitään muuta, kuin että minut oltiin viety pois Louisin luota. Pois hänen turvallisesta sylistään. Lyöty seinään ja kerrottu, mitä minulle kävisi jos enää ikinä vilkaisisinkaan kohti Louisia. Juoksin suoraan huoneeseeni. Vanhemmillani oli liian kiire syytellä toisiaan homokasvatuksesta, joten kukaan ei estellyt. Laitoin oven visusti perässäni kiinni ja heittäydyin sängylleni kaapaten peiton syliini. Rutistin sitä ja kuvittelin sen olevan Louis. Se ei rutistanut takaisin.

Ketä minä huijasin? Ainoastaan itseäni. En ollut iloinen. En ollut hauska. Ilo oli vain illuusio. Kaikki sen takana oli yhtä repaleina kuin ennenkin. Kaikki oli entisellään, vaikka olin työntänyt sitä kauas pois. Oloni oli heikko. Illuusio oli käyttänyt paljon voimiani rapistessaan pois. En jaksanut kannatella päätäni tai pitää silmiäni auki. Ne tuntuivat niin raskailta. Niskani oli liian heikko pitämään päätäni pystyssä. Join kahvia toivoen, että se auttaisi edes kehoani jaksamaan. Kuuntelin klassista musiikkia yrittäen päästä pääni sisään elämään onnellisemman minäni kanssa. Tällä kertaa se ei onnistunut. Ovi salaiseen maailmaani oli lukittu ja avain kaukana hukassa. Mitä oikein kuvittelin kun sain Louisin? Että kaikki loputkin asiat muuttuisivat ajan myötä paremmaksi? Ehei, kaikki tuntui tuplasti pahemmalta kun tiesi, mitä menetti.

~ Louis

Se oli loputon kuin kuilu. Kylmä todellisuus, joka iski minuun vasta nyt kunnolla. Elämäni oli aina ollut helppoa. Mitään suuria vastoinkäymisiä ei ollut koskaan. Olin miettinyt kaikkea, olin käsitellyt kaikkea ympärilläni tapahtuvaa. Olin yrittänyt ymmärtää miltä muista tuntui. Kuinka paljon heihin sattui. Nyt minun ei tarvinnut yrittää, tiesin miltä se tuntui. Tunsin sen jokaisella solullani. Tiedän vasta nyt, miltä oikea kipu tuntuu. Ymmärrän vasta nyt, kuinka vahvoja kaikki ympärilläni olivat ja kuinka heikko itse olin. Pystyin vain katsomaan, kuinka Harryn isä käveli taloomme uhkaillen poliisilla ja vei Harryn. Kirjaimellisesti repi hänet sylistäni. Tarttui hänen kädestään ja käski hyvästellä minut, sillä emme saisi olla yhdessä enää koskaan.

Juoksin kaatosateessa niin lujaa kuin pystyin ja itkin. Itkin niin paljon, että olin täysin varma, etten ollut koskaan eläessäni itkenyt niin paljon. Itkin surusta, menetyksen tuomasta tuskasta ja yksinomaan Harryn puolesta. Pelkäsin, mitä hänen vanhempansa tekisivät hänelle. Pelkäsin, kuinka syvälle hän vajoaa. Pelkäsin, ettei hän jaksaisi enää. Pulssini lähti kiivaaseen nousuun. Happini teki loppuaan ja jokainen jalkani lihas säteili kipua. Päätin luovuttaa ja läsähdin kostealle, havunneulasten peittämälle metsäpolulle. Itkuni muuttui melkein ulinaksi, enkä uhrannut pienintäkään ajatusta sille, miltä se kuulostaisi jos joku lenkkeilijä sattuisi lähelle. Puristin havunneulasia nyrkkiini ja sen alapuolella oleva multa tunkeutui olemattomienkin kynsieni alle. Niin kuin se kuvaisi näitä ajatuksia, jotka tunkevat sisään, vaikka sen ei pitäisi olla edes mahdollista.

Kun olin itkenyt kyyneleeni loppuun, tai siltä minusta ainakin tuntui, kehoani alkoi valtaamaan seuraava tunne. Puhdas viha Harryn vanhempia kohtaan, puhdas viha maailmaa kohtaan. Päätin purkaa sen tällä kertaa hyödyllisesti joten nousin maasta punnertaakseni. Urheilu oli jäänyt vähiin Montanaan muutettuani, joten lihakseni menivät hyvin nopeasti maitohapoille. En välittänyt siitä, kiihdytin vain tahtiani kunnes tunsin näkökenttäni sumenevan. Läsähdin takaisin maahan hengittäen raskaasti. Miten helvetissä minun kuuluisi selvitä tästä?

~ Liam

Kun Tessa pyysi minua perheillalliselle, en odottanut ihan tätä. Eikä odottanut ilmeisesti Tessakaan. Tyttö oli kertonut hänen äitinsä löytäneen uuden rakkauden. Mies oli kuulemaan hurmannut tämän muutamassa päivässä ja no, pakko myöntää, että hän oli hyvin mukava. Ongelma olikin se, että hän sattui olemaan Trevorin isä. Kyllä, se kusipään isä. Paras kohta on vielä edessä, hänen isänsä oli nimittäin päättänyt ottaa pojan mukaan. Luonnollisesti hän esitti isälleen hyvää poikaa ja ylisti kuinka ylimpiä ystävyksiä olimme. En vastannut mitään ja siitäkös riemu ratkesi. Poika katsoi minua hyvin murhaavasti silmät leiskuen vihaa. Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka jälkeen jäin Trevorin kanssa kahden. Muut lähtivät hakemaan joitakin jälkiruokia keittiöstä. Meni vain muutama sekunti, kun poika repi minut ylös tuolistani ja heitti minut seinään. Hän puristi suuren kämmenensä kaulani ympärille ja lähes kuristi minut.
- Sä häivyt täältä nyt. Etkä koske enää Tessaan. Et edes katso häntä tai sulle käy tosi, tosi, tosi huonosti. Enkä muuten sinuna kokeilisi, mitä sulle käy.
En uskaltanut laittaa hänelle vastaan. En vain pystynyt siihen enää. Olin tyhmä, todella tyhmä. Lähdin kävelemään hitaasti kohti ulko-ovea. Luovutin heti, kuinka säälittävää. Kuulin Trevorin äänen juuri ennen kuin suljin oven.
- Tessa, Liam tais jättää sut. Se kerto mulle just, ettei se koskaa edes halunnut sua. Se käytti sua vaan hyväkseen, että sais kostettuu mulle ja mun kavereille.
Käteni alkoivat tärisemään ja kurkussani oli niin suuri pala, että tukehtuisin siihen hetkellä millä hyvänsä. Suljin oven ja juoksin. Juoksin niin kauas, ettei taloa enää näkynyt ja lyyhistyin polvilleni asfalttiselle jalkakäytävälle. Miksi? Mitä helvettiä teen enää tällä elämällä? Minulla ei ollut enää mitään, minkä puolesta taistella kuolemaa vastaan.

~ Anteeks... mä tiiän kui hirvee tää luku on. Mä tiiän kui hirvee ihminen mä oon. Mutta jos tässä menis kaikki hyvin niin mä en vois enää ikinä purkaa mitää tän avulla, mikä oli tän alkuperänen tarkotus. Ja koska kenenkää elämässä ei mee kaikki hyvin, varsinkaa mun, nii ei mee tässäkään. Ja kyllä, mä hajotan kaiken, tässä oli vasta puolet siitä mitä tuun tekemään. Anteeks vielä. mul tulee aina lukuu julkastaes hirvee olo sellanen pelonsekanen tunne ja nyt se o varmaa voimakkaimmillaa mitä mul o ollu koskaa...