Words can kill ||Larry Stylinson||

16. Luku

| Tää luku on nigeltookachonce:lle, olet aina ihana ja valoisa ja tsemppaat mua jatkamaa ja kirjottamaan. Lisäks kommentoit aina ihanasti ja piristät päivää. Olet myös huikea kirjoittaja ❤️❤️ |

~ Louis

Koulussa Harry oli outo. Hän luuli, etten näkisi hänen lävitseen, etten tietäisi. Näin hänen tyhjän ilmeensä, näin hänen ilottoman hymynsä. Hänen naurunsa kuulosti kolkolta. Koulun jälkeen hän lähes juoksi kotiinsa. Yritin soittaa hänelle koko illan, yritin pommittaa häntä viesteillä, enkä saanut koskaan vastausta. Aloin huolestua, ihan tosissani huolestua. Päätin lähteä hänen luokseen.

Heidän pihassaan ei ollut yhtään autoa, joten ajattelin, että hän on lähtenyt perheensä kanssa jonnekin. Sitten huomasin puoleksi aukinaisen ulko-oven. Se heilui hennosti tuulessa. Sydämeni alkoi hakkaamaan ja käteni hikoamaan. Kävelin ripeästi ovelle.
- Hei, onko täällä ketään? huusin sisälle.
Ei vastausta. Menin varovasti sisään ja suljin oven perässäni. Henkäisin järkyttyneenä, kun näin heti eteisessä verisen mopin. Vieressä oli pussillinen lasinsiruja. Eteisen käytävällä oli ovi, joka oli myöskin raollaan. Oven takaa kuului juoksevan veden ääniä. Se oli varmasti suihku.
- Hei, onko siellä ketään? kysyin.
Ei taaskaan vastausta. Heitin kenkäni eteisen nurkkaan. Avasin hitaasti oven, peläten sitä, mitä saattaisin sieltä löytää. Minun tarvitsi vain vilkaista suihkukaappiin, kun jo tunnistin lattialla mytyssä makaavan pojan. Menin lähemmäs ja jouduin kääntämään pääni pois. Käteni lennähti suulleni. Pojan silmät tuijottivat tyhjästi eteenpäin. Päässä oli muutamia haavoja, joista vuosi verta. Myös käsissä ja jaloissa oli pieniä haavoja. Vesi levitti verivanoja pitkin pojan tärisevää kehoa.
- Harry, henkäisin.
Pojan katse alkoi elää hieman ja se hakeutui silmiini. Hän räpytteli pienesti silmiään ja siristi niitä, kuin yrittääkseen nähdä paremmin.
- L-l-louis, pojan ääni oli vain hento kuiskaus. Repäisin sukkani jalastani ja kävelin kohti poikaa. Sammutin suihkun ja nostin alastoman, märän pojan syliini. Yritin katsella ympärilleni toivoen, että löytäisin jonkun pyyhkeen. Niitä ei näkynyt missään. Kannoin pojan ulos kylpyhuoneesta ja huomasin viereisessä kodinhoitohuoneessa roikkuvan suuren sinisen pyyhkeen. Laskin Harryn varovasti seisomaan lattialle ja kiedoin pyyhkeen pojan ympärille. Sitten nostin hänet uudelleen syliini ja kannoin hänet olohuoneen sohvalle. Siellä painoin hänet itseäni vasten. Kyyneleet alkoivat valua pojan poskia pitkin ja hän puristi kätensä tiukasti ympärilleni. Pidin poikaa lähelläni ja painoin pieniä suudelmia hänen kasvoilleen poistaakseni kyyneleet. Minuun sattui katsoa pojan pohjattoman surun valtaamia silmiä.
En voisi koskaan ymmärtää tuota tuskaa. En koskaan, vaikka kuinka yrittäisin. Annoin katseeni kiertää huoneessa, satunnaisia lasinsiruja oli ympäri lattioita. Muutama veripisara oli tahrannut valkoisen karvamaton.
- Sun pitää lähteä ennen kuin ne tulee takaisin sairaalasta, ne ei saa nähä sua täällä ja tää pitää siivota paremmin, hän kuiskasi. Hänen äänensä oli mennyt lähes täysin.
- Sairaalasta? Mitä täällä on tapahtunu? Tää paikka näyttää joltai teurastamolta, kysyin.
- N-ne on vaan taas tapellu, ei mitään uutta, hän sanoi painaen kasvonsa rintaani vasten. Silittelin toisella kädelläni hänen pehmeitä kiharoitaan, pojan keho värisi sylissäni, tiesin, että hän piti siitä.
- Mä en oikeesti tienny, että tää tilanne täällä on näin paha. Enkä mä aio jättää sua, sun pitää tulla mun mukaan, sanoin.
- E-en mä voi. Mä en tiiä mitä ne tekee mulle jos oon häipyny, hän sanoi varovasti kohottaen itkuisen katseensa minua kohti.
- Mä pärjään kyllä, hän sanoi hymyillen heikosti.
- Mä ainakin haluan peitellä sut sänkyyn, sanoin.

Painelin laastarit hennosti muutaman haavan päälle. Harry vetäisi peiton tärisevän kehonsa päälle. Istahdin pojan sängyn viereen ja aloin silittää pojan hiuksia hyräillen. Annoin katseeni kiertää huoneessa. En ollut koskaan käynyt siellä. Huoneessa oli hyvin yksinkertainen sisustus. Sänky oli huoneen nurkassa, sen vieressä oli valkoinen kirjoituspöytä ja tuoli. Lisäksi huoneessa oli pieni harmaa sohva ja valkoinen hyllykkö, jossa oli mustia laatikoita. Hyllyn päällä oli muutamia lapsuuskuvia Harrysta. Poika näytti niissäkin ilottomalta. Hän oli yksin kaikissa niissä kuvissa. Minun kaikissa lapsuuskuvissani  olin kavereideni tai serkkujeni kanssa. Minun on pakko korvata tuolle pojalle hänen menetetyt kokemuksensa. Lopetin hyräilyni, poika tuhisi tasaisesti unissaan. Painoin hymyillen huuleni hänen otsalleen ja lähdin painaen hänen huoneensa oven perässäni kiinni. Kävelin mahdollisimman äänettömästi portaat alas ja ulko-ovelle, lukiten sen perässäni.

Muutaman tunnin kuluttua maatessani sängyssäni, pystyin vain ajattelemaan Harrya. Niin kävi jokainen ilta. Mietin sitä, kuinka täydellinen tuo poika oli, kuinka kaunis ja hyväsydäminen hän oli. Ja kuinka rikkinäinen hän olikaan. En tiennyt, miten voisin antaa hänelle kaikki ne menetetyt kokemukset, kaikki menetetyt hellyydenosoitukset, mutta tiesin, että annan hänelle sen kaiken moninkertaisena.

Se oli hyvin hämmentävää. Istuimme normaalisti koulun käytävän lattialla Harryn, Niallin ja Zaynin kanssa. Sitten paikalle tuli Peter, Trevor ja Liam. Liam pysytteli poikien takana katsellen vaivaantuneesti jalkojaan. Peter potkaisi Niallin jalkaa ja lopulta nosti tämän rinnuksista seisomaan. Hän painoi hätääntyneen pojan seinää vasten.
- Mitä helv..., aloitin.
- Vihdoinkin päätit tulla kaapista. Tiiätkö, oonkin aina vihannu sua, nyt mulla on oikea syykin vihata, Peter sihisi.
Sitten hän laski Niallin maahan ja läpsäisi tätä molemmille poskille.
- Aika perseestä sun kannalta, taisit just tipahtaa huipulta syvimpään kuoppaan, Trevor totesi ja nauroi ivallisesti lähtiessään Peterin perään. En tuntenut heitä kuin nimeltä. Mitä ihmettä on tapahtunut? Katsoin kysyvästi Liamia, joka katsoi hieman surullisesti Niallia ja lähti poikien perään. Käänsin katseeni Nialliin, jonka silmistä pursusi kyyneliä. Tiesin hänen olevan herkkä, myötätunto valtasi jälleen minut. Zayn nousi seisomaan ja kietoi kätensä pojan ympärille. Niall piilotti kasvonsa Zaynin rintaan. Nousin ylös ja silitin hellästi pojan selkää.
- Menetin juuri kymmenittäin kavereita, jotka on ollu mun elämässä aina. Ihan vaan siksi, että oon homo. Mun ei ois koskaan pitäny kertoo kellekkään, hän mutisi itkunsekaisella äänellä.
- Sulla on aina meidät, Zayn sanoi.
- Mitä vittua mekin ollaan? Neljä homoa, joiden niskaan sataa paskaa taivaan täydeltä, Niall mutisi ja puristi käsiään tiukemmin Zaynin ympärille.
Käänsin katseeni Harryyn, hän tuijotti edessään olevaa seinää tyhjästi.

~ Mulla on viha-rakkaussuhe tohon kuvaan. Mutta niin tän luvun kirjottamisessa meni iha sairaasti aikaa enkä ees tiiä miks. Tää oli hyvin pomppiva luku enkä muutenkaa tykkää tästä yhtään. En yhtään. Mutta olkaa kuitenki hyvät.