Words can kill ||Larry Stylinson||

3. Luku

| Tää luku on omistettu NeilAteMyPizza koska toi upee kuva tossa ylhäällä, tämän ympärille hän on rakentanut elämänsä, ja siksi koen tarpeelliseksi jakaa sen kanssanne. Lisäksi rakastan häntä erittäin paljon, koska hän mainostelee aina minua ❤️ |

~ Harry

Opettajamme sanat menivät toisesta korvasta sisään ja tulivat samantien toisesta ulos. Kuinka paljon luistelu voi jännittää? Halusin mennä kippuraan vatsassa tuntuvan kihelmöivän jännityksen takia. Muu luokka melkeinpä laski minuutteja luistelun alkuun. Kaupunkilaisillamme oli jokin pakkomielle koko lajiin ja kaikki pitivät siitä. Minä taas vihasin sitä enemmän kuin mitään muuta. Kuulin Zaynin ja muiden hehkuttavan, kuinka he haluavat jo nähdä Louisin taidot. Olin kuullut, että Louis oli pelannut Kanadassa melko arvostetussa joukkueessa. Se siitä sitten, kohta hänkin saisi makeat naurut. Vatsassani tuntui jälleen kova nipistys.

Tunnin loputtua kävelin täristen kaapilleni hakemaan luistimiani ja vaatteitani. En halunnut mennä pukuhuoneisiin, koska tiesin, että kaikki vain piikittelisivät tulevasta tunnista, joten menin vessaan. Käteni tärisivät hillittömästi, naurahdin ääneen itselleni. Ei helvetti Harry, pelkäät luistelua, kuinka säälittävää. Mitä menetettävää minulla muka oli? Olin jo nolannut itseni täysin ja kaikki tiesivät, kuinka huono olin. Paitsi Louis, pieni ääni pääni sisällä muistutti. Minua ei pitäisi kiinnostaa Louis. Huokaisin, istuin pöntön kannelle ja aloin solmia luistimiani. Hirvitti ajatuskin siitä, että minun pitäisi kävellä melkein 50 metriä jäälle. Nousin varovasti seisomaan ottaen tukea seinästä. Minun oli pakko jälleen nauraa itselleni. Vedin takin päälleni ja pipon päähäni. Toivottavasti se suojaisi edes vähän, jos päättäisin kolauttaa pääni jäähän. Tai no, tarkemmin ajateltuna minua ei paljon haittaisi, vaikka se osuisikin ja murskaantuisi. Avasin vessan oven ja astuin kynnyksen yli jälleen seinästä tukea ottaen. Tärisin kauttaaltani ja vatsassa tuntuva jännitys vain kasvoi. Onnekseni pysyin pystyssä ulko-ovelle asti. Sitten edessä olivat portaat. Menin ne varovasti porras kerrallaan. Onnekseni niitä oli vain kolme. Lopulta jalkani tottuivat luistimiin ja pystyin kävelemään lähes normaalisti koulun pihan yli. Sitten eteeni tuli matkan pahin kohta. Jyrkkä mäkinen kävelytie joka vei suojatielle ja sen yli. Ensin edessäni oli ylämäki, jonka aikana ehdin kaatua polvilleni, otin käsilläni vastaan estääkseni itseäni lentämästä naamalleni. Huomasin kämmenieni vuotavan verta. Hienoa, en ollut edes päässyt jäälle, ja vuodin jo verta. Ylitin tien toivoen, että olisin tarpeeksi nopea ennen kuin joku auto liiskaisi minut. Se ei olisi ollut mikään mahtava tapa kuolla, jäädä auton alle matkalla liikuntatunnille ja vielä luistimet jalassa. Pääsin alamäen jollain ihmeen tuurilla pystyssä alas, se oli hieman loivempi kuin toinen mäki. Vielä pari metriä. Huokaisin huomatessani kaukaa muiden seisovan jo kentällä. Saapuisin suoraan yleisön eteen, kuin päänäyttelijä lavalle.

Viimeiset metrit upottavassa lumihangessa ja olin kentän reunassa. Opettajamme oli juuri huutanut, että kaikkien pitää lämmittelyksi luistella kenttä kuusi kertaa ympäri. Onnekseni muut eivät kiinnittäneet huomiota minuun ottaessani luistimieni suojia pois. Epäonnekseni Louis, Zayn, Liam ja Niall olivat luistelleet muita nopeammin kentän ympäri, ja he olivat kerääntyneet tuijottamaan minua vähän matkan päähän. Astuin varovasti jäälle ja meinasin heti kaatua. Huidoin käsilläni etsien tasapainoa. Pojat alkoivat nauramaan. En uskaltanut katsoakaan siihen suuntaan. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos nyt menisin kaatumaan. Päätin yrittää liikahtaa eteenpäin. Se oli virhe, sillä ehdin liikahtaa vain pari senttiä kunnes tunsin, kuinka jalkani lähtivät altani, maailma vilisi silmissäni ja mätkähdin ähkäisten selälleni jäähän. Ehdin jollain ihmeen kaupalla estää päätäni osumasta kovin kovaa jäähän. Kuulin poikien naurun vain voimistuvan. En jaksanut nousta, jäin vain makaamaan siihen.
- Louis kato nyt sitä, ton ikänen, eikä osaa luistella. Pysyis edes pystyssä, mut ei se siihenkään pysty, Niall melkein huusi, että kaikki varmasti kuulivat. En kuullut Louisin vastaavan mitään.
- Pojat lopettakaapa nyt! Ottakaa jokainen pari, tehdään tähän alkuun pari harjoitusta ja mennään sitten lopputunniksi pelaamaan tuonne kaukaloon, Mr. Coner karjui.
Nousin varovasti istumaan varoen katsomasta kohti poikia. Kuulin jonkun luistelevan kohti minua, pian tuo jarrutti viereeni ja ojensi kätensä minulle. Jostain syystä tunsin punan nousevan vasta nyt kasvoilleni.
- Sattuko sua pahasti? pehmeä ääni kysyi huolestuneena. Tunnistin äänen ja uskalsin katsoa varovasti Louisin kasvoja. Ne eivät olleet ilkeät, ne olivat vain huolestuneet. Pudistin pienesti päätäni. Jäin vahingossa katselemaan pojan täydellisen sinisiä silmiä ja täydellisen kauniita kasvoja. Huomattuaan katseeni hän hymyili minulle ystävällisesti edelleen pitäen kättä edessäni.
- Anna mun auttaa sut ylös, poika kuiskasi ja minusta tuntui, ettei hän tarkoittanut ainoastaan tätä hetkeä. Tartuin tärisevällä kädelläni pojan käteen ja hän veti minut varovasti pystyyn. Meinasin horjahtaa jälleen, mutta Louis piti minua pystyssä.
- Haluaisitko olla mun pari? hän kysyi.
- E-en mä osaa l-luistella, änkytin hiljaa.
- Ei se haittaa. Hei, keksin just jotain. Odotas hetki, poika sanoi ilme kirkastuen ja lähti luistelemaan pois. Minun oli pakko ihailla pojan luistelutaitoja. Hän oli nopea, todella nopea.