Words can kill ||Larry Stylinson||

13.Luku

| Ilmotelkaa kirjotusvirheistä, silmissä vilisee nii en enää jaksa käyä läpi|

~Louis

Minua pelotti. Pelotti niin paljon. Pelotti, että Harry kuolisi syliini. Hän haukkoi henkeään ja kyyneleet vain valuivat puroina ulos. Katse oli tyhjä ja silmät kävivät välillä pitkiä aikoja kiinni. En voinut kuin pidellä häntä sylissäni. En voinut kuin silitellä hänen kehoaan kohta kohdalta ja kuiskailla hänelle rauhoittavia sanoja. En tiennyt mitä oli tapahtunut. Illalla, kun sain kannettua hänet kotiini, joka ei onneksi ollut kaukana, oli hän vain nukahtanut matkalla. Olin peitellyt hänet viereeni sänkyyn monen peiton alle ja yrittänyt tehdä hänen olonsa mahdollisimman lämpimäksi. Sitten olin yöllä herännyt hänen huutoonsa. Hän vain huusi niin lujaa kuin pystyi. Kiitin onneani, että talomme oli tyhjä. Sitten hän tippui lattialle, ja ilmeisesti heräsi. En tiennyt, mitä hän näki. Kannoin hänet takaisin sänkyyn ja yritin rauhoitella häntä. Hän alkoi nukahtaa uudelleen. Silmien painuessa kiinni, meni vain hetki kunnes hän päästi jälleen huudon. Se oli kymmeniä kertoja pahempi kuin aikasempi. Tällä kertaa huuto ei ollut epämääräistä huutoa, vaan hän huusi nimeä, minun nimeäni.
- LOUIIIIIIIIIS, EIIIIIII!
Ravistelin poikaa hereille kaikin voimin. Hänen silmänsä rävähtivät auki lautasen kokoisiksi. Hänen hengityksensä kiihtyi niin kuin hän olisi juossut maratonin. Vetäisin pojan lähelleni ja pyyhin hänen kyyneleitään. Tuijotin epätoivoa ja surua uhkuviin silmiin hätääntyneenä.
- Hazza, mikä sulla on? Sä näit unta, se oli vain unta, mitä ikinä näitkään, kuiskailin yrittäen tuloksetta rauhoittaa poikaa.
- E-ensin m-mä o-olin j-jään a-alla. S-sitten s-säkin o-olit siellä k-ku...kuolleena, hän kuiskasi haukkoen henkeään.
- Haz, me ei kuolla, me ei hukuta, se oli vain unta, pahaa unta, sanoin lempeästi painaen hellästi hänet makuulleen ja menin hänen viereensä kietoen käteni hänen ympärilleen. Hän työnsi kiharaisen päänsä paljasta rintaani vasten. Tunsin hänen rauhoittuvan hengityksen ihollani.
- Nuku rauhassa Haz, mä oon tässä koko yön.

~ Harry

Seuraavana päivänä seisoin lievässä paniikissa kotimme ovella. Tiesin, että äiti olisi vihainen. Tiesin, että tulisin kärsimään tästä pitkään. Avasin tärisevällä kädelläni ulko-oven. Äitini ryntäsi lähes juosten ulko-ovelle ja läpsäisi minua lujaa poskelle.
- Missähän sitä ollaan oltu?
- M-mä olin Louisin kanssa ja..., aloitin.
- Turpa kiinni jumalauta! Ihan vitun sama missä olit, et ollut täällä kun tarvitsin sua! Sä oot yks vahinkolapsi, sä et jumalauta tee kuin virheitä virheiden perään, mä niin vihaan sua! hän huusi ja löi minua uudelleen.
- Sähän et koskaan tee virheitä. Sähän olet saatanan täydellinen. Ja mun veli kanssa. Mua rangaistaan pienimmästäkin virheestä lyönneillä ja monen päivän tuskalla. Sä et koskaan anna mun olla vapaa, sä et päästä mua koskaan minnekään. Sitten sä oletat, että mä voisin olla normaali niin kuin muut.  Edes mikään tässä helvetin talossa ei ole normaalia! Mä melkein tapoin itseni eilen äiti, ootko sä tyytyväinen itsees? Ainiin, varmasti oot. Sitähän sä niin kovasti oot aina halunnutkin. Mä sain kerrankin ystävän äiti, se pelasti mut, ilman sitä mä olisin oikeasti kuollut. Mutta ethän sä siitä olisi välittänyt, miten se menikään, jos mä en tee itsemurhaa, sä teet? huusin itkien. Äitini katsoi minua ilmeettömästi. Hän ei edes yrittänyt pyytää anteeksi. Ryntäsin portaat ylös ja lukittauduin huoneeseeni. Heittäydyin sängylleni, otin tyynyn syliini ja halasin sitä toivoen, että se olisi ollut Louis. Itkuni muuttui lähes hysteeriseksi. Jos olisin kuollut eilen, minun ei tarvitsisi kestää tätä. Äitini voisi ehkä viimein tajuta, mitä hän tekee minulle. Ihmiset, jotka kiusasivat minua, syrjivät minua, voisivat vihdoin tajuta, mitä kaikki se teki minulle. Mutta sitten olisi Louis, Louis olisi kuollut myös. Jos olisin päättänyt tehdä tämän aikaisemmin, Louis olisi jäänyt eloon. En olisi koskaan tutustunut häneen, en olisi koskaan saanut tuntea, miltä tuntuu, kun joku halaa tai pitää lähellä. Miltä tuntuu, kun joku oikeasti välittää.

Istuimme välitunnilla sohvilla Louisin kanssa. Nojasin takanani olevaan seinään tuijottaen eteenpäin. Minulla oli sellainen tunne, etten tule koskaan enää hymyilemään. Olin koko ajan syvällä päässäni ja kidutin itseäni jokaisella sanalla, mitä olin koskaan kuullut jonkun sanovan. Louis silitti tutulla tavallaan selkääni. Hän ei yrittänyt jutella kanssani, mikä oli hyvä. En olisi kyennyt siihen, en olisi jaksanut. En ollut nukkunut yhtään koko viime yönä. Olin vain itkenyt ja ajatellut. Säpsähdin, kun joku istui sohvalle Louisin viereen. Käänsin vähän päätäni ja näin Zaynin. Hän huokaisi syvään ja alkoi myös tuijottaa eteenpäin.
- Mikäs Zaynieta vetää hiljaseks?
- Niall. Me ollaan riidoissa, Zayn mutisi katsoen toisella puolella käytävää seisovia Nialia ja Liamia.
- Miksi? Louis kysyi.
- Meillä on eri näkemys homoudesta, Zayn mutisi ja siirsi katseensa takaisin seinään. Louis näytti kysyvältä, mutta Zayn vain pudisteli päätään.
- Pitkä juttu. Onko sulla muuten tänään mitään? Mentäs pelaileen lätkää sinne teijä takapihalla olevalle järvelle, hän kysyi.
- Tuota, mä ajattelin olla Harryn kanssa, Louis vastasi katsoen minuun.
- Menkää te vain, mutisin hiljaa. Ei minua edes haitannut. Okei, kyllä se haittasi.
- Ei kun sä voit tulla mukaan, Zayn sanoi nojautuen eteenpäin nähdäkseen minut.
Katsoin poikaa yllättyneenä, melkein shokissa.
- E-en mä osaa, mutisin ja painoin katseeni sylissäni oleviin käsiini.
- Ei se haittaa, ei me kuitenkaan tosissaan pelata ja me molemmat voidaan opettaa sua, Zayn sanoi hymyillen.
Järvelle. Jäätä, jäätä, joka voi pettää alta. Nielaisin ja hengitykseni kiihtyi. Louis vetäisi minut yllättäen itseään vasten hellästi.
- Tuu vaan, siitä tulee hauskaa, hän sanoi hymyillen.
Nyökkäsin. Käteni alkoivat tärisemään ja vatsassani alkoi tuntumaan pistelevä, kouristeleva jännitys. En tulisi nauttimaan siitä.

En ollut koskaan luistellut luonnonjäillä. Jäätynyt järvi aukeni huikaisevana edessäni. Se oli kristallinkirkas. Pieni pakkanen nipsteli poskiani ja nenänpäätäni. Vedin pipoani syvemmälle päähäni. Seisoin varovasti luistimieni päällä järven reunalla ja katsoin kuinka pojat nauroivat ja luistelivat kiekon perässä kilpaa ympäri järveä. Tunsin tutun ulkopuolisuuden tunteen, en kuulunut tänne. En koskaan ollut osannut tutustua ihmisiin, olin vain paennut niitä. Louis oli ensimmäinen ihminen, johon osasin tutustua. Hän oli niin ymmärtäväinen, osasi lähestyä minua oikein. Zayn oli kuulunut niihin, jotka olivat syrjineet ja haukkuneet minua. Nauraneet minulle. Olin varma, että hän pyysi minut mukaan vain siksi, ettei Louisin olisi tarvinut valita minun ja hänen väliltä. Liikahdin hieman horjuvasti eteenpäin. Tunsin olevani riesa, vaikka he eivät edes huomanneet minua. Kumpikaan. Liikuin varovasti keskemmäs järveä. Sitten kaaduin ähkäisten jäähän. Olin kuulevinani pienen räksähdyksen. Louis luisteli kaukana, melkein toisella puolella järveä. Zayn luisteli lähelleni.
- Hei, sattuko sua, hän kysyi huolestuneesti.
Pudistin päätäni ja aloin nousemaan ylös, Zayn huomasi aikeeni ja ojensi kätensä.
- Anna mun auttaa, hän sanoi hymyillen lempeästi. Tartuin varovasti käteen ja annoin hänen vetää minut pystyyn. 
- Tule, mä opetan sua, hän sanoi.
Varovasti lähdin hänen peräänsä, kunnes kaaduin jälleen. Tunsin räksähdyksen kuuluvan tällä kertaa kovemmin. Katsoin jäätä allani. Muuten tasaisessa jäässä oli selviä, melko syviä viiruja, melkein kuin halkeamia. Nielaisin. Ei mennyt kauaa, kun jää räsähti allani. Kaikki, mikä oli tuttua toistui jälleen, kuin filminauha. Kylmyys, joka kangistutti ruumistani kohta kohdalta. Rauhallisuus, hengittämisen helpottuminen ja lopulta paniikki, joka sumensi kaiken järjellisen. Ainakin Louis oli tarpeeksi kaukana, tällä kertaa hän ei hukkuisi.

~ Bsädäm, olkaa hyvät lapsukaiset. Kattokaapas tota mun uutta kantta, jonka LouisStylesxxo teki mulle, myöntäkää, et se on kaunis ❤️ Täl kertaa en jauha tähä enempää, koska toistelisin vaan itteeni..