Words can kill ||Larry Stylinson||

4. Luku

| Pahoittelen henkilöiden kielenkäyttöä |

~ Louis

- Opetin Harrya luistelemaan, vastasin tyynesti ja kävelin vaatteideni luokse
- Ja miksikäs helvetissä sä niin teit? Zayn kysyi ärsyyntyneesti.
- Koska te vaan nauroitte, kun se kaatu, mutisin.
- Totta kai me naurettiin. Mitä kohtaa sä et ymmärtäny siitä, että kaikki vihaa sitä? Niall kysyi vieressäni.
- Sitä kohtaa, jossa teillä on perustelut siihen, miks vihaatte sitä, sanoin hymyillen ivallisesti.
- Vietit just tunnin sen kans, etkö huomannu? Liam kysyi.
- Mitä muuta mun ois pitäny huomata kuin täysin sulkeutuneen pojan? kysyin.
- Ei jumalauta nyt sä vielä säälit sitä, Zayn sanoi ja löi kädellään otsaansa.
- Jos sä nyt alat sen kanssa, joudut auttamaan sitä kaikessa, se vitun paska ei osaa mitään. Niin ku ihan oikeesti. Se on paska kaikes mitä se tekee. Ihan vitun vammanen. Mä todellakin toivon, että sä tajuat sen ajossa, Liam sanoi.
Kukaan ei ole paska kaikessa.
- Tää on sun toinen päiväs ja kusit jo kaiken, ihan oikeesti Louis, sä oot parempi ku se, se pärjää kyllä. Jos me vaan unohdettais tää ja oltas niin kuin eilenkin? Niall kysyi sovitellen huomatessaan pystyyn nousseen keskisormeni. Huokaisin syvään, en jaksanut riidellä heidän kanssaan. He olivat olleet todella mukavia minulle.
- Okei sovitaan niin, mutta mä en sitte lähe mukaa toho paskaa, en oo ikinä hyväksyny kiusaamista, enkä vittu ikinä tuu hyväksymäänkään, sanoin keräten kaikki vaatteeni syliini ja paiskaten pukuhuoneen oven perässäni.

Okei, tämä oli erittäin huono idea. Seisoin keskellä pimeää metsää, vain kuu valaisi taivaalla. Rakas Iphoneni oli jäätynyt käteeni vieden samalla taskulamppuni. Erittäin hienoa, vaikken sitä koskaan kellekään myöntäisikään, pelkäsin pimeää ihan helvetisti. Asiaa ei auttanut, että olin asunut täällä vasta pari päivää ja olin keskellä tuntematonta metsää. Olin jo kerran eksynyt, enkä vieläkään ollut oppinut mitään. Hankasin lähes kaikilla voimallillani puhelintani housuihini ja toivoin, että se lämpeäisi nopeasti. Pieni paniikki alkoi kasvamaan sisälläni, miten selviäisin pois täältä? En mitenkään, kuolisin ihan varmasti. Puhelimeni ei yrittänytkään mennä päälle. Sitten kuulin takaani ääntä. Kevyt ääni, joka tuli askeleiden painautuessa lumeen. Räsähdys, kävelijä astui oksan päälle. Sydämeni alkoi pomppimaan kiivaasti rinnassani. Hengitykseni juuttui kurkkuuni, kun paniikki alkoi hitaasti vallata kehoani. Tein ensimmäisen asian, mitä sillä hetkellä tuli mieleeni. Juoksin. Juoksin niin nopeasti, kuin pystyin, mutta koska minulla oli niin hyvä tuuri, kompastuin kantoon. Mätkähdin ähkäisten vatsalleni hankeen. Askeleet kuuluivat ihan takaani. Paniikki kasvoi sisälläni, enkä saanut henkeä. Painoin kasvoni käsiini ja makasin siinä toivoen, ettei seuraajani huomaisi minua.
- L-louis, o-ootko sä kunnossa? hiljainen, karhea ääni kuului vierestäni.
Nostin varovasti pääni ja katsoin ylöspäin. Harry. Pieni hymy kohosi huulilleni, kunnes nolostuminen vei voiton ja poskiani alkoi kuumottaa. Onneksi sitä ei nähnyt pimeässä. Kömmin ylös hangesta ja pyyhin lumet vaatteistani. Käteni tärisivät vieläkin, ja Harry tuijotti minua.
- M-miks sä juoksit mua karkuun? poika kysyi änkyttäen.
- Mä tuota... olin täällä kävelemässä ja sitten mun puhelin jääty. Sit koska mä pelkään pimeää, mua alkoi pelottaa ihan vitusti ja sit kuulin askelia ja päätin juosta karkuun. Taisin lisäks eksyä taas, selitin hiljaa. En tiedä miksei minua nolottanut myöntää pelkoani tuolle pojalle. Jokin pääni sisällä kertoi, ettei hän tuomitsisi, vaikka pelkäisin nallea.
- Mä voin viedä sut kotiin, Harry kuiskasi hiljaa.
Nyökkäsin ja hymyilin leveästi.
- Mitä sä teet täällä metsässä, kun olit viimeksikin täällä? kysyin uteliaasti.
- Voin näyttää, hän sanoi. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään hänen perässään kohti pientä puiden muodostamaa rakoa.

Kaunis vuoriston ympäröimä järvi avautui edessämme. Täysikuu heijastui lähes täysin sen jäiseen pintaan. Kävelin hieman lähemmäs puisen laiturin reunaa.
- Täällä on niin kaunista, sanoin huokaisten ihastuneesti.
- Niin on, Harry kuiskasi.
Hän katsoi surullisin silmin jonnekin kaukaisuuteen, halusin kietoa käteni tuon suloisen, kauniin pojan ympärille, mutta en voinut. Tiesin, että pojat vetivät minua puoleensa, tiesin, etten ole hetero, mutta en koskaan myöntäisi sitä itselleni. Vanhempani heittäisivät minut varmasti pois kotoa. He eivät voi hyväksyä homoutta. En ikinä voisi kertoa heille. He olivat niin onnellisia entisestä tyttöystävästäni, ja he lupasivat minulle, että löytäisin täältä uuden tyttöystävän. Katseeni kuitenki eksyi kerta toisensa jälkeen tuohon kauniiseen poikaan. Kaikki hänessä viestitti, kuinka alistunut, rikkonainen ja masentunut hän oli. Emme puhuneet sanaakaan. Minä tuijotin poikaa, poika tuijotti kaukaisuuteen. Lopulta en enää kestänyt tuota katsetta. Astuin pojan eteen ja katsoin syvälle hänen silmiinsä. Katse kesti muutaman sekunnin, kunnes hän käänsi katseensa jalkoihinsa. Niin paljon tunteita ja yksinäisyyttä. En uskaltanut, en pystynyt halaamaan häntä, minusta tuntui, että olisin voinut vahingossa musertaa hänet tuhansiksi sirpaleiksi. Poika lähti kävelemään poispäin ja lähdin seuraamaan tuota. Tiesin kysymättäkin, että hän veisi minut kotiin.

~ Harry

Rojahdin sängylleni. Kyyneleet valuivat poskillani. Miksi Louis, miksi? Päiväni oli ollut uskomaton. Ensimmäinen kerta koskaan, kun joku ei tuijottanut minua halveksivasti tai haukkunut osaamattomuuttani. Ensimmäinen kerta koskaan, kun joku auttoi minua. Ensimmäinen kerta koskaan, kun minun ei tarvinnut pelätä epäonnistuvani tai saavani kaikkea paskaa niskaani. Olin aina ollut se näkymätön, joka näki kaiken, kuuli kaiken, mutta jota kukaan ei huomannut. Kukaan ei koskaan kiinnittänyt minuun huomiota, kaikki vain kävelivät ohi ja katsoivat lävitseni. Ketään ei kiinnostanut miltä minusta tuntui. Se ihana tunne, kun Louis seisoi minun paikassani, minun kanssani, en unohtaisi sitä tunnetta koskaan. Itkin ilon kyyneleitä, mutta minua pelotti. Minua pelotti, että Louis tajuaa, kuinka turha olen, kuinka en osaa edes puhua. Osaan olla vain hiljaa ja olemassa, kuin turha roska, joka vain makaa tiellä odottaen, että joku kerää sen pois ja laittaa roskakoriin. Minua pelottaa, että Louis ei jaksa olla kanssani, ei jaksa odottaa, että pääsen tarpeeksi ylös tästä kuopasta, että pääsen tarpeeksi ylös voidakseni puhua. Toisaalta, miksi joku yhtäkkiä välittäisi minusta?

If I'm louder
Would you see me?
Would you lay down in my arms and rescue me?

I've never had the words to say
But now I'm asking you to stay

~ Jotenki turhauttavaa kirjottaa tää kahesti uuestaa, ku tää ekaks katos. Jouduin käymää läpi ton lopun monee kertaa, ja se tuntu jotenki raskaalta ajatella ne asiat uuestaa ja uuestaa. Mut mä toivon, että te tykkäsitte tästä ja kiitän oikeesti tosi paljo jokasesta ihanasta kommentista, ette tiiäkkää kui paljo ne mulle merkittee, joka ikinen niistä. Rakastan teitä ❤️