Words can kill ||Larry Stylinson||

17. Luku

~ Louis

- Kaikki ok? kysyin ja istahdin Harryn viereen lattialle.
- Miten ne sai tietää? Harry kysyi ja katsoi minua epätoivoisella ilmeellä.
Kohautin olkapäitäni.
- Se vitun Liam, mä sanoin sulle Zayn, ettei ois ikinä pitäny kertoo sille. Tän ei ois ikinä pitäny ees tulla julki, Niall melkein huusi. Hän itki vieläkin.
- Mun ja Loun pitää mennä tunnille, Zayn mutisi ja painoi pikaisen suukon Niallin huulille.
- Harry, onko sullakin hypäri? Niall kysyi.
Poika vain nyökkäsi.
- Neil, koita pärjätä, sanoin ja heitin rohkaisevan hymyn Harrylle, joka katsoi hieman epäilevästi Niallia.
Lähdin kävelemään Zaynin kanssa kohti terveystiedon luokkaa.
- Mä en tienny, et ne on noin väkivaltasia. Mä en myöskään tienny, et Niall on noin herkkä, sanoin.
- Mäkään en tienny, et ne ottaa sen näin negatiivisesti, vaikka me ollaan oltu aina kavereita. Ja Niall, Niall ei oo vieläkään hyväksyny itteään, eikä tää todellakaan auttanu asiaan, Zayn vastasi.
- Meidän pitää yrittää tutustuu toisiimme, tai no, teidän pitää oppia tuntemaan Harry.
- Harry on aika hiljanen, musta tuntuu, etten saa siitä mitään irti, Zayn sanoi.
- Musta tuntuu, et se tarvii aikaa tottua ennen kuin se rentoutuu, sanoin.

~ Harry

Tuijotin kolmen metrin päässä istuvaa Niallia varovasti. Poika tärisi ja pyyhki vieläkin vuotavia kyyneliään poskiltaan.
- Ootko sä kunnossa? kysyin hiljaa.
Poika käänsi katseensa minuun ja pudisti päätään.
- En oo, hän sanoi itkunsekaisella äänellä.
Tuijotin häntä vielä hetken, kunnes nousin ylös ja kävelin pojan viereen. Istuin hitaasti alas. Tuijotin edessäni olevaa valkoista seinää tietämättä mitä tehdä tai sanoa.
- Mä en oo paha, tiiätkö? Mä en koskaan halunnu, et sua sattuu. Mä en koskaa halunnu olla sulle ilkee. Mä olin vaa tyhmä, tosi tyhmä, kun mä menin muiden mukana ja puhuin susta paskaa. Mä olin tyhmä kun mä huutelin ja yritin pilata sun esiintymiset. Oikeestaan mä en oo koskaan käsittäny, et miks mä tein kaiken tuon sulle. Mä oon niin pahoillani Harry, poika sanoi ja alkoi itkemään voimakkaammin.
- Mä oon iha helvetin hirvee ihminen, hän sanoi. Hänen äänensä tukahtui itkun sekaan ja hänen kätensä kaivautuivat hänen vaaleaan hiuspehkoonsa. Ne repivät hitaasti, mutta voimakkaasti jokaista hiustuppoa, joka oli pojan käsissä.
Kyyneleet valuivat poskilleni ja irrotin varovasti pojan kädet tämän hiuksista. Kiedoin hitaasti käteni pojan ympärille ja halasin.
- Sä saat anteeksi Niall, saat kaiken anteeksi. Etkä sä ole paha, kuiskasin.
Poika kohotti katseensa, hymyili hieman ja kietoi sitten kätensä ympärilleni tiukasti.
- Sä oot tosi hyvä ihminen Harry, mä lupaan ettei sulle käy koskaan samalla tavalla, kuin mulle äsken. Mä lupaan pitää sut turvassa siltä.
- Sun pitää pitää ensin ittes turvassa niiltä, mutisin halaten edelleen poikaa.
- Miten sä pystyit hyväksyyn ittes? Miks tää on näin helvetin vaikeeta? hän kysyi.
- En mä oo itekkään varma oonko hyväksyny itteni. Mä en kai oo ees ajatellu asiaa. Kaikki on niin uutta mulle, mä vasta ihastuin ekan kerran.
- Oikeesti? Ekan kerran? Nyt vasta? Niall kysyi silmät pyöreinä ja irrottautui halauksesta. Nyökkäsin ja laskin katseeni käsiini.
- Mä ihastuin Zayniin vuosi sitten. Mä säikähin sitä tunnetta. Mä en ollu ihastunu kehenkään tyttöön, vaikka kuinka yritin. Mulla oli monia suhteita, jotka ei ollu mulle mitään. Sit olin Zaynin luona, Zayn oli yks mun parhaimmista kavereista. Me painittiin lattialla ja sit jotenki päädyttiin suutelemaan. Mä säikähdin sitä ja yritin kieltää sitä, kiellän sitä vielki. Zayn ymmärsi mua ja tuki mua. Me mentiin yhteen. Mä halusin pitää tän kaiken salassa kaikilta, mut nyt tää lähti käsistä. Mä en tiedä mitä mä teen, enkä tiedä miten mä selviän tästä. Ne tyypit on aina ollu mun kavereita, sä varmaa muistatki sen.
Nyökkäsin. Muistin kyllä, olin aina katsellut sitä porukkaa vierestä ja toivonut joskus pääseväni siihen, mutta vain salaa pienessä mielessäni.
- Meidän pitäis nähdä vapaa-ajalla ja tehdä joskus jotain kivaa, hän sanoi.
Hän kietoi kätensä uudelleen ympärilleni ja rutisti lujaa.
- Louis ei ole muuten homo, mutisin yhtäkkiä.
- Mitä?
- Se ei ole homo, sillä oli tyttöystävä.
- Mistä sä ton sait päähäs?
- Kun sä sanoit, et ollaan neljä homoa joiden niskaa sataa paskaa.
- Oisinpa mäkin bi, elämä ois helpompaa.
- Jättäsitkö sä Zaynin?
- En, mistään hinnasta.
- Eli sä rakastat sitä?
- Joo mä rakastan sitä ja tykkään susta.
Katsoin poikaa kysyvästi.
- Tykkään susta kaverina, Harry, kaverina.
- Ei susta koskaan tiedä, mutisin punastuen hieman. Minusta tuntui, että tulisin vielä nolaamaan itseni tuon pojan edessä ja siitä ei seuraisi mitään hyvää. Minua pelotti, että Niall alkaisi haukkumaan tai pilkkaamaan minua.
- Heh, nyt sä punastelet höpsö. Ei sulla ole mitään syytä nolostua. Kiitos vielä kaikesta, hän sanoi ja halasi minua uudestaan. Kuulin rykäisyn vierestämme.
- Tepäs ootte heittäytyny tuttavalliseksi, Louis sanoi. Irrottauduin halauksesta ja katsoin poikaa. Olin erottavinani pientä mustasukkaisuutta pojan silmistä.

- Kesä tulee Haz, Louis sanoi hymyillen.
Aurinko paistoi ja lumet olivat melkein kokonaan sulaneet, siellä täällä oli kuitenkin lumikasoja. Se tapahtui äkkiä, siitä ei ollut todellakaan kauan, kun olimme luistelemassa järven jäällä. Kävelimme hitaasti keväisessä puistossa. Hymyilin itsekseni, aurinko sai minut aina iloiseksi.

Polun reunalla oli puinen keinu. Virnistin ilkikurisesti ja juoksin nopeasti keinun luo. Iskin takapuoleni siihen ja näytin kieltä Louisille, joka hidasti juoksunsa eteeni. Hän laittoi kädet puuskaan ja painoi suupielensä alas. Kallistin päätäni ja katsoin pojan sinisiin silmiin koiranpentumaisesti. Pojan suupielet kohosivat ja hän virnisti iloisesti. Taputin syliäni käsilläni.
- Voit sä mun syliin tulla, sanoin hymyillen.
Pojan hymy leveni entisestään ja hän istui syliini. Kiedoin käteni hänen ympärilleen tiukasti ja painoin kasvoni hänen lämpimään kaulaansa. Poika nojasi takaraivonsa rintaani vasten ja tuijotti suoraan silmiini.
- Sä näytät enkeliltä Haz, tiesitkö sitä?
Hymyilin.
- En, mutta tiiän, et sä näytät ja oot enkeli.
Poika jatkoi tuijottamista joten siirsin käteni hänen kylkiinsä ja aloin kutittamaan. Poika päästi epämääräisen vinkaisun ja alkoi nauramaan. Nauroin mukana ja jatkoin kutittamista.
- Lopeta...mä...en...saa... henkee, hän huusi naurunsa välistä. Hitaasti hän alkoi valumaan sylistäni kohti maata ja lopulta tipuimme molemmat keinusta. Päädyimme istumaan sylikkäin. Keinu iskeytyi takaraivooni ja aloin nauramaan äänekkäästi. Louis nauroi mukana. Lopulta nauru hiipui hieman. Hän katsoi jälleen minua hymyilen.
- Et tiedäkään, kuin ihanaa on nähdä sut noin ilosena, hän sanoi ja painoi suudelman poskelleni.

~ Olkaa hyvät, saitte ilosemman luvun taas. Mul on viha-rakkaussuhde tähän lukuun ja niin. En tiiä ylittääks toi loppu mun ällösöpöyden rajat mutta se saa kelvata :D