Words can kill ||Larry Stylinson||

7. Luku

| Itken koska tuo kuva.. |

~ Harry

Vajosin istumaan penkille koulun ulko-oven viereen. Louis valui käsistäni koko ajan enemmän ja enemmän. Hän ei enää puhuisi kanssani tämän jälkeen, halaamisesta puhumattakaan. Se tuntui niin hyvältä ja sekin on nyt mennyttä. En edes tiennyt milloin saisin seuraavan kerran joltakin halauksen. Tuijotin tiiviisti edessäni olevaa valkoista betonipylvästä. Tunsin, kuinka joku istui viereeni. Hänen jalkansa kosketti omaani.
- Mitä mä sanoin? Anteeksi, hän kysyi hiljaa.
- Et mitään, vastasin.
- Miks sitten..? hän aloitti.
- Koska mä oon oikeesti homo, ne käyttää sitä vaan haukkumanimenä, mut mä oikeesti oon, lähes kuiskasin. Katsoin varovasti Louisia nähdäkseni hänen reaktionsa. Hän näytti hieman hämmentyneeltä, mutta sitten sulonen hymy nousi hänen kasvoillensa. Hän kääntyi minuun päin ja vetäisi minut halaukseen.
- Se on ihan fine, Haz, hän sanoi rutistaen minua lujaa.
- Mä pelkäsin, ettet halua olla enää mun kans, kuiskasin.
- Sä oot kyllä ihan höpö, mä oon sun kans aina, hän vastasi.
- Ootko sä...? aloitin.
- Oonko mä mitä? Louis jäykistyi selvästi.
Vaihdoin kysymystäni, en voisi kysyä sitä häneltä, en näin suoraan varsinkaan, kun aloin olla korviani myöten ihastunut häneen.
- Ootko sä seurustellu koskaan? kysyin.
- Itseasias joo, aika kauankin. Mul oli tyttöystävä kolme vuotta, mut me erottiin, kun muutin tänne, hän vastasi.
Nielaisin. Tyttöystävä. Sinne menivät mahdollisuuteni. Yritin olla näyttämättä pettymystäni.
- Entä sä? Louis kysyi.
- E-en oot eka ihminen mun perheen ulkopuolelta, joka on ees halannu mua, suutelusta ja tällasesta puhumattakaan, sanoin hiljaa ja katsoin eteeni. Järkytyin, kun tunsin Louisin huulet poskellani. Puna nousi poskilleni ja nostin hitaasti katseeni kohti Louista, joka hänkin punasteli. Sitten hän painoi varovasti huulensa omilleni ja antoi niille myös pienen pusun.
- Anteeksi, hän kuiskasi.
Louis lähti kävelemään rivakasti luotani.

Koulun piha oli niin jäässä, että auringonvalo heijastui siihen. Tiesin, mitä tulisi käymään. Arvaukseni osui oikeaan. Louis oli ehtinyt vain muutaman metrin päähän minusta, kunnes hän kaatui. Hän nousi nopeasti ylös  ja jatkoi kävelyään, joka kiihtyi pian melkein juoksuksi. Luistelin varovasti jäällä hänen perässään. Kohta Louis kaatui jälleen. Hän nousi taas ylös ja jatkoi juoksemistaan. Eikö tuo opi mitään? Lopulta hän oli jälleen maassa.
- No jo on vittu! hän huusi ja jäi makaamaan kävelytielle. Pieni hihitys karkasi huuliltani saavuttaessani maassa makaavan pojan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, punaisemmat kuin aikaisemmin. Kyykistyin hänen viereensä.
- Lou hei, ei sulla ole mitään hävettävää, kuiskasin ja silitin varovasti pojan punoittavia poskia.
- Onhan, en olisi saanut tehdä niin. En voi olettaa, että vaan koska sä oot homo, mä voisin vaa tulla ja pussata sua, koska satun tykkäämään susta, hän mutisi, nousi istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Väristykset kulkivat lävitseni. Satun tykkäämään susta.
- E-ei haittaa, mä vaan... mä vaan luulin, että sä oot hetero, mutisin.
Louis laski kätensä syliinsä. Melkein sanoin, että minäkin tykkäsin hänestä, mutta en voinut. Louis vain tykkäsi, minä olin korviani myöten ihastunut.
- Niin mäkin, kunnes tapasin sut, hän vastasi punastuen lisää.
- Häpeätkö sä sitä? kysyin varovasti.
- Mitä?
- Sitä, ettet olekaan hetero.
- E-en... mua vaan pelottaa, mitä mun vanhemmat ajattelee. Enkä mä tiedä, mitä ajatella tästä.
- Mun vanhemmat ei tiedä, vaikka oon ollu aina homo, mutisin hiljaa.
- Miksei? Louis katsoi minua läpitunkevasti sinisillä silmillään.
- Koska niitä ei kiinnosta.
Louis alkoi yrittää nousta pystyyn, joten nousin seisomaan ja ojensin hänelle molemmat käteni. Vedin hänet pystyyn. Heti, kun irrotin käteni hänestä, hänen jalkansa luiskahti, ja hän meinasi kaatua jälleen. Ehdin kuitenkin tarrata kiinni hänen käsistään.
- Kiitos, hän mutisi punastuen hieman, entisen punaisuuden alkaessa juuri haihtua.
Hän suoristi itsensä ähkäisten.
- Sua tais sattua aika paljon? kysyin hieman huolestuneena.
- Kieltämättä vähän, hän sanoi pidellen alaselkäänsä.
- Miten niin sun vanhempia ei kiinnosta? hän jatkoi.
Juuri silloin puhelimeni alkoi soida. Katsoin soittajan nimen ja nielaisin, äiti. Painoin varovasti puhelimeni korvalleni ja toivoin, ettei äitini alkaisi huutamaan. Tietenkään toiveisiini ei taaskaan vastattu.
- Missä helvetissä sä taas oot? Koulusi on loppunu ajat sitte! äitini huusi. Näin Louisin ilmeestä, että hän kuuli kaiken puhelimen lävitse. Hänen ilmeensä muuttui huolestuneeksi. En halunnut sitä, en halunnut, että kukaan tietää.

Puhelun loputtua ja äitini huudettua minulle viisi minuuttia putkeen laitoin puhelimen tärisevillä käsilläni taskuuni.
- M-mun pitää lähtee kotiin, sanoin.
Louis nyökkäsi ja kysyi:
- Missä sä asut? Mä voisin kävellä sun kanssa.
- Aika lähellä sitä metsää, missä me aina törmätään. Osaatko sä sitten kotiin? kysyin.
- On mulla puhelimessa kartta, jos mennään tien kautta, eikä metsästä, hän vastasi.
Nyökkäsin. Olin onnellinen, ettei Louis kysynyt mitään äidistäni. Todella onnellinen ja helpottunut.

Kävelimme puoli matkaa hiljaisuudessa.
- Haz, mitä sä teet viikonloppuna?
- En kai mitään, entä sä? kysyin. En tehnyt viikonloppuisin mitään, makasin vain kotona, ei minulla kyllä ollut koskaan seuraakaan.
- Me mennää perheen kanssa Montanan toiselle laidalle. Me saatiin jostaki laskettelukeskuksesta mökki, kun meidän kauppaketju laajeni sinnekin. Oon varmaan rinteissä lautailemassa koko viikonlopun. Ootko sä muuten lautaillu koskaan?
- Ömh.. O-on, valehtelin. Olin varmasti ainut Montanalainen teinipoika, joka ei ollut koskaan lasketellut tai lautaillut. Enkä varmasti koskaan tulekaan menemään rinteisiin. En oppisi ikinä.
- Hyvä, sähän voit tulla meidän mukaan! Se mökki on iso ja saisit oman huoneenkin. Mun ei tarvis olla yksin rinteissä ja siellä mökissä, kun mun vanhemmat on aamusta iltaan töissä, Louis hehkutti.
- J-joo...
En selviä tästä hengissä. Miksi menin valehtelemaan, nyt tätä ei enää voinut korjata.

~ Hellou lapsoset, kohtuu tylsä luku, mut ensluvussa sit tapahtuu ;) Mutta hei, ootteko sitä mieltä, et yhes luvus tapahtuu liian vähän ja tää etenee liian hitaasti/ nopeesti?