Words can kill ||Larry Stylinson||

31. Luku

| Mun ote lipsuu ja itsetunto laskee tän suhtee ja lujaa.. (Ku ootte lukenu tän luvun, lukekaa toi loppu) |

Mä olen tässä sua varten
Sua aina suojelen
Kun murheet koittaa meitä voittaa
Vierelläsi taistelen
Mä olen tässä, empimättä
Vaikka vuodet satuttaa

~ Louis

Treenikassini tipahti maahan ja ryntäsin hetkessä mistään välittämättä Harryn ja kolmen pojan väliin. Harry makasi maassa silmät ummessa poikien potkiessa häntä.
- Mitä vittua te teette? Ootteko te ihan sairaita? huusin.
- Louis, älä jaksa. Te ette oo enää mitään, Trevor sanoi ja tönäisi minut maahan Harryn viereen. Nähdessäni Harryn siinä kunnossa, minusta tuli voimaton ja heikko. En jaksanut laittaa vastaan, vaikka Trevor kyykistyi eteeni ja löi. En jaksanut estellä kyyneleitäni, jotka valuivat poskilleni.
- Ei vittu sä tosiaanki oot heikko.
Hän potkaisi minua vielä vatsaan ja häipyi. Taivuin kasaan pidellen vatsaani. Tuskallinen kipu väreili koko kehossani. Luulin, että näin tapahtui vain elokuvissa ja kirjoissa. Kanadassa asuessani en koskaan kuvitellut, että tulisin vielä joskus olemaan tässä tilanteessa.
- Harry? konttasin hänen päänsä viereen ja nostin sen varovasti syliini. Silitin kiharaisia hiuksia nyppien samalla havunneulasia ja lehtiä pois. Silmät aukesivat ja tuijottivat suoraan minuun. Katse oli väsynyt, silmien reunat punoittivat ja alaluomet olivat melkein mustat. Huulet sinersivät. Ne olivat rohtuneet ja veriset. Hän nuolaisi huuliaan ja tuijotti yhä minua. Vedin hänet niin varovasti kuin osasin pystyyn ja syliini. Hän jatkoi tuijottamistani katse yhä utuisena. Hän nosti hitaasti tärisevän kätensä poskelleni. Poika silitti poskeani muutaman kerran ja pyyhkäisi sitten peukalollaan nenäni alapuolta. Hän näytti sormeaan minulle ja kohotti kulmiaan kysyvästi. Verta. Kiva. Kaivoin taskustani paperia ja pyyhin veren pois pojan sormesta ja kasvoistani.
- Harry miksi sulla ei oo takkia? Sä oot ihan jäässä.
Pojalla oli päällään vain pitkähihainen ja mustat collegehousut. Riisuin takin päältäni ja puin sen hänen ylleen. Sitten painoin hänet itseäni vasten rutistaen häntä lempeästi.
- Mulla on ollu ihan helvetinmoinen ikävä sua, kuiskasin ja painoin huuleni kylmää otsaa vasten.
- Mä vien sut meille eikä kukaan tuu enää ikinä viemään sua pois sieltä.

~

Nykäisin kuiva-ainekaapin oven auki vain huomatakseni, että se irtosi jälleen saranoiltaan ja jäi roikkumaan yläsaranan varassa.
- Tää pirun kaappi ei sitte pysy ehjänä viikkookaan, vaikka sitä kuinka yrittää korjata.
Kaappi sisälsi kaiken. Se pursusi kaikkea muroista vanhaksi menneisiin säilykehedelmiin ja kekseihin. Päädyin ottamaan muropaketin ja käännähdin Harrya kohti. Hän tuijotti tiiviisti silmiään räpäyttämättä kaapin ovea.
- Aika ironista, että toi kaappi on kuin mä. Samalla tavalla vinksahtanut ja rikkonainen. Ei pysy koossa viikkoakaan, vaikka sitä yrittää korjata. Ja mikä parasta, kun sisälle katsoo, sieltä pursuaa ulos täyttä paskaa.
Harryn ääni oli hiljainen ja se säröili. Se oli ensimmäinen kerta kun hän puhui tänä päivänä ja ehkä moniin viikkoihin.
- Älä puhu tolla tavalla, sanoin hiljaa ja kävelin hänen viereensä. Kiedoin käteni hänen kehonsa ympärille ja puristin hänet itseäni vasten.
- Meillähän on sauna täällä. Mitä sä sanosit jos tulisit sinne mun kans?

~

Harry repäisi pyyhkeen päältään, joten näin hänen koko vartalonsa. Se oli kokonaan mustelmien ja pienten haavojen peitossa. Hän yritti peitellä kehoaan käsillään onnistumatta siinä. Kävelin hänen luokseen ja tartuin hänen käteensä.
- Älä peitä sun arpias multa, mä en muuten voi parantaa niitä.
- Et sä näit fyysisiä voi, hän mutisi ja lähti kävelemään kohti suihkua.
- Tarkottaaks tuo, että mä voin parantaa sun henkiset arvet?
- Ei se ois ensimmäinen kerta. Mä tipuin jostain mystisestä sakeesta sumusta suoraan sun syliis ja kaikki selkeni. Tiiän, että tää kuulostaa iha mielipuoliselta, mutta mä en kirjaimellisesti ja sanojen kaikilla tarkotuksilla voi elää ilman sua. Ainakaa ilman, että oisin ihan palasina. Mä yritin. Usko pois, mä oikeesti yritin.
Siinä me seisoimme, alasti pesuhuoneemme lattialla, kyyneleet silmissä. Minun oli pakko myöntää, että se oli helvetin sekopäistä ja mielipuolista. Vedin pojan kehon omaani vasten, tuntien jokaisen osan hänen paljaasta ihostaan.
- Ja kaikki alkoi lumipallosta, jonka heitin pyhässä vittuuntuneisuudessani.
Poika irrottautui minusta ja väänsi huulilleen pienen, hieman vaikeasti väännetyn hymyn.
- Aina sä pilaat meidän herkät hetket.
- Mä en vaa osaa vastata noihin sun kauniisiin sanoihin. Nyt sä tuut mun kans tonne saunaa ja viiään sun ajatukset lopullisesti pois noista viimeisimmistä kahesta viikosta.

~

Onnistuinkin siinä. Harry ei ollut tottunut kuumaan saunaan, joten hän kyyristeli jo muutaman löylyn jälkeen. Sain hänet jopa nauramaan, heikosti, mutta kuitenkin, kaatamalla ämpärillisen jääkylmää vettä hänen niskaansa. Hän kosti kantamalla minut ulos saunasta jääkylmään suihkuun.

Iltaa myöten Harry kuitenkin palasi entiselleen. Hän makasi vieressäni tuijottaen kattoa.
- Mitä me tehdään mun vanhempien suhteen? Ne hakee mut taas.
Poika alkoi vaikuttamaan taas samalta, väsyneeltä ja kuolleelta kuin aikaisemmin illalla, kun löysin hänet.
- Mun vanhemmat voi vaikka adoptoida sut jotenkin. Ne hoitaa tän kyllä, usko pois. Sitä paitsi, sä olet kohta täysi-ikäinen ja voit häipyä sieltä kauas pois.
Poika nyökkäsi ja kääntyi kyljelleen katsellen minua silmiin. Hymyilin hänelle ja katselin takaisin. Harry työnsi toisen kätensä kehoni alle ja toisen päälle lukiten minut käsiensä alle. Pörröiset, hieman kosteat hiukset kutittivat rintakehääni pojan painaessa päänsä sitä vasten.
- Pahinta oli se kun oli juuri saanut kaiken, mistä oli koskaan uskaltanut haaveilla. Sitten matto vedettiin alta ja mä kaaduin ja vyöryin kivistä rinnettä alas. Rinteen jälkeen pystyin vielä hengittämään, mutta sit mä tipuin kallionkielekkeeltä ja kaikki pimeni.
Menin jälleen sanattomaksi. Kuumat kyyneleet valuivat rintakehälläni ja tiesin pojan viimeinkin murtuneen. Kivuliaasti hän vuodatti jokaisen tuskaisen kyyneleen rintakehälleni ja puristi minua lujemmin. Puristin takaisin ja tunsin jälleen sen saman yhteenkuuluvuuden tunteen, minkä olin tuntenut kaksi kertaa aikaisemminkin tänään. Me todellakin kuuluimme yhteen. Se oli täysin ilmiselvää.

Pitkän, syvän hiljaisuuden ja äänettömän viestinnän jälkeen poika oli viimein vuodattanut kaikkensa. Tiesin hänen olevan silti vielä syvällä kielletyissä ajatuksissaan.
- Harry, mä voisin saada sut unohtamaan tuon kaiken paskan, kuiskasin ja kierähdin varovasti hänen päälleen. Painoin lempeästi huuleni hänen huulilleen ja hän vastasi. Annoin sormieni leikitellä hänen rintakehällään suudellessamme. Sitten hän tajusi, mistä puhuin. Hän työnsi minua kevyesti saadakseen minut kauemmaksi.
- E-en mä oo vielä valmis siihen, hän kuiskasi hiljaa, hieman kauhunseikaisella äänellä.
Kierähdin takaisin hänen viereensä ja tuijotin puolestani kattoa.
- Ei se haittaa, mä odotan kyllä. Vaikka ikuisuuden. Mennään sun tahdissa. Eikä sun tarvi oottaa sitä pelolla, sä tiiät, että mä teen sen nii hellästi kuin osaan. Yritän satuttaa sua mahdollisimman vähän. Sitä paitsi, sitten kun se tapahtuu, se on munkin eka kerta.
- Ootko säkin neitsyt?
- Oon.
- Mä luulin, että sä ja se sun tyttöystävä ootte...
- Ei me olla.
- Pelottaako sua se? Harry kuiskasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Ei, koska sun kanssa mua ei pelota mun kokemattomuus. Tiiän vaan, ettet sä tuomitse mua. Tiiän, että sun kanssa se on luonnollista. Mä haluan sitä niin paljon, koska mä haluan tuntee sut niin lähellä kuin mahdollista.

  Aamuisin tiukemmin
Sinuun takerrun
Enkä koskaan irti päästä
Vaan olen aina sun

~

- Liam on kadonnut, eikä se vastaa puhelimeen, Michaelin hengästynyt ääni sanoi puhelimessa.
- Ja? kysyin kummaksuen, aivoni eivät toimineet vielä kunnolla, sillä olin herännyt puhelimen ääneen.
- Ja se oli koko illan ihan paskana.
- Eli?
- Musta tuntuu, että se yrittää taas itsemurhaa.
- Miks susta siltä tuntuu? kysyin ja yritin saada utuisia ajatuksiani toimimaan sen verran, että löytäisin yölamppuni valokatkaisijan.
- Koska mä oon yrittänyt sitä. Monesti. Tiedän, miltä sellainen ihminen vaikuttaa.
Ajatuksieni utuverho häipyi kokonaan kuin salaman iskusta. Ei, ei, ei.

~ No shit, anteeks. Anteeks a) siitä että saitte oottaa tätä lukuu näi kauan. Mutta mulla on selitys (kuten aina), nimittäin oon hukkunu koulupaskaan. JA mul ei oo oikeesti mitään itsetuntoo tän suhtee, tai no kirjottamisen suhtee. Tuntuu et meen vaa huonompaa suuntaa koko aja. Ja b) siitä että tää luku oli taas mitä oli. JA HEIHEI. Käykää tsekkaa (jos siis kiinnostaa tän pasken jälkee) mun uus kirja eli "Oppitunti minusta" se on sellai transsukupuolisuudesta kertova kirja. Huom, jos kiinnostaa. En pakota. Teen sitä tavallaa myös siks et voisin sillä avustaa mun psykan projektia ja no oon pitkää halunnu kirjottaa sellasta..