Words can kill ||Larry Stylinson||

2. Luku

~ Harry

Kellon soidessa koko luokka tyhjeni sekunneissa. Jäin paikalleni istumaan laittaen hitaasti kirjani reppuuni. Kun luokka oli täysin tyhjä, lähdin pujottelemaan pulpettien välistä luokan ovelle. Joka puolella oli pieniä kaveriporukoita. Pujottelin niidenkin välistä  katsoen tiukasti jalkoihini, kohti ainoaa päämäärää, missä saisin olla rauhassa. Vessa ei onnekseni ollut varattu, joten avasin oven ja lukitsin sen. Vajosin istumaan lattialle pöntön eteen. Nyt olin turvassa niiltä kylmiltä, julmilta katseilta. Tuijotin vaaleanharmaata laattaseinää ja unelmoin, kuten aina. Unelmoin kavereista, normaalista perheestä ja onnellisuudesta. Louis. Se poika, joka heitti minua lumipallolla eilen metsässä, joka oli tuijottanut läpitunkevasti suloisilla silmillään. Hetkinen, suloisilla. Harry pois tuollaiset ajatukset, et voi ajatella jostakin heteropojasta tuolla tavoin. Miksi hän tuijotti luokassakin minua silmiin? Hänellä oli täydellinen, ehkä hieman lyhyt, urheilullinen vartalo, hänen hupparinsa hihat oli vedetty ylös, joten hänen lihaksikkaat kätensä näkyivät. Minä olin kömpelö ja niin epäurheilullinen kuin vain mahdollista. Huokaisin ja painoin kasvoni käsiini. Ajatukseni olivat taas niin sekaisin, että teki mieli repiä hiukset päästäni. Löin takaraivoni kovaan seinään niin lujaa, kuin pystyin. Kiristelin hampaitani kyyneleiden valuessa silmistäni. Vittu, että vihasin itseäni. Kuulin kellon soivan välitunnin päättymisen merkiksi, joten nousin ylös ja pesin kasvoni. Toivoin, että takaraivooni ei tulisi kuhmua. Avasin vessan oven ja katsoin varovasti ympärilleni. Ei ketään. Lähdin kävelemään rivakasti kohti maantiedon luokkaa. En halunnut myöhästyä, olin liian tunnollinen. Kaikki olivat jo luokassa, opettajaa lukuunottamatta. Huokaisin helpotuksesta ja raahauduin katse lattiassa paikalleni luokan taakse. Vasta, kun opettajamme käveli luokan eteen mutisten tervehdykset, uskalsin nostaa katseeni pulpetista. Se oli virhe, Louis oli melkein kokonaan kääntynyt minuun päin. Laskin katseeni jälleen kirjaani. Miksi hän tuijotti? Kukaan ei edes normaalisti huomannut minua, ja jos joku sattui huomaamaan sain pilkkaavan katseen.
- Noniin menkääpä viiden hengen ryhmiin, opettajani, Mr. Callins sanoi ja taputti käsiään yhteen.
Sydämeni pomppasi kurkkuun ja tunsin vatsassani jälleen sen saman ikävän nipistelyn. Se ei ollut jännitystä, se oli pelkoa. Käteni tärisivät pienesti, yritin hillitä sitä puristamalla kädessäni olevaa kynää kaikin voimin. Luokkalaiseni alkoivat siirtymään porukoihin, pulpetit ympärilläni alkoivat muodostumaan viiden pulpetin rykelmiksi. Ja kaiken sen keskellä istuin minä katsoen pelokkaasti ympärilleni. Kukaan ei kysynyt minua ryhmäänsä, enkä kysynyt keneltäkään, voisinko päästä heidän ryhmäänsä. Istuin vain siinä ahdistuneena. Mr. Callins nosti katseensa papereistaan minuun. Hän ja kaikki muutkin opettajat olivat tottuneet tähän. Myötätuntoinen katse ja pieni hymy ennen kuin hän laittoi minut ryhmään, jossa kaikki vihasivat minua. Supina ympärilläni kasvoi vain kasvamistaan. "Miksi juuri meidän ryhmä.", "Ei tuo edes tee mitään.", "Ei tuohon tarvi kiinnittää mitään huomiota." Istuin mahdollisimman kauaksi heistä. Pysyin hiljaa ja katselin, kuinka he keskustelivat, nauroivat ja tekivät työtämme. Pohjimmiltani olin onnellinen, etteivät he huomioineet minua. Voisin vain pysyä hiljaa kuten aina. Katseeni osui Louisiin, joka jutteli Zaynin, Liamin, Niallin ja Peterin kanssa. Olin oikeastaan aika iloinen Louisin puolesta, hän pääsi heti koulun suosituimpiin lukeutuvien porukkaan. Minulla oli salainen toive, että olisin tutustunut häneen ja saanut hänestä ystävän. Ehkä näin oli vain parempi.

Havahduin pääni sisältä kellon soidessa kovaäänisesti.
- Noniin lähdetäänpä syömään, tehdään tämä sitten ensi tunnilla loppuun, Mr. Callins sanoi ja lähti luokasta. Sain ilkeitä ja murhaavia mulkaisuja ryhmäni jäseniltä. Supina kuului jälleen joka puolelta, kun ryhmäni kertoi kaikille kuinka säälittävä ja laiska olin. Nielin kyyneleitäni. Olisin tehnyt mielelläni sitä ryhmätyötä, mutta he eivät olisi kuitenkaan antaneet minun sanoa sanaakaan. Enkä osaa enää, en osaa edes puhua enää. Kaikki valuivat ruokalaan, minä menin istumaan punaiselle sohvalle puhelin kädessäni. Minulla oli tapana purkaa tunteitani kirjoittamalla ajatuksiani puhelimeni muistiinpanoihin. Säpsähdin kun kuulin askelia edessäni. Nostin katseeni vaaleahiuksiseen nutturapäiseen naiseen, joka oli pukeutunut kukkamekkoon.
- No mutta hei Harry, joko kävit syömässä?
- En vielä, odotan kaveriani, joka on vessassa, valehtelin sujuvasti.
Suurin osa opettajistani tiesivät, kuinka minulla ei ollut koskaan paria tai ryhmää, mutta silti he uskoivat, että minulla on kavereita jollain luokalla. Nainen hymyili ja nyökkäsi. Korot kopisivat pois päin minusta. Huokaisin helpotuksesta. Jatkoin kirjoittamista kunnes säpsähdin jälleen uuteen ääneen.
- Tuo tuossa on Harry, kaikki pysyy siitä kaukana. Se on ihan vitun outo, eikä se osaa edes puhua, Liam selitti niin kovaa, että käytävä raikui.
Nostin katseeni varovasti ääntä kohti. Silmäni kohtasivat jälleen Louisin läpitunkevan katseen. Muu porukka alkoi nauramaan ivallisesti. Louis vain katsoi minua ikään kuin viestittäen jotain. Sitten Niall läimäytti leikkisästi käden Louisin selkään. Poika säpsähti.
- Mitä sä tuijotat? Niall kysyi.
- En kai mitään, Louis mutisi ja käänsi selkänsä minulle.

Kyyneleet valuivat puroina pitkin poskiani, kun rämmin syvässä hangessa kohti puista laituria, minun laituriani, minun turvapaikkaani. Vihdoin tuttu metsäaukio tuli vastaani, vielä vähän matkaa. Kun vihdoin pääsin perille, heittäydyin polvilleni laiturille. Tärisin kauttaaltani. Kyyneleet purkautuivat suurina ryöppyinä. En voinut hengittää, itku vavisutti koko kehoani. Minuun sattui, sattui niin paljon, eikä kukaan,  välittänyt. En ollut koskaan viillellyt, en satuttanut itseäni fyysisesti, ellei seinän hakkaamista lasketa. Satutin itseäni vain henkisesti, muistaakseni kuinka turha olin. Kuinka yksin olin, kuinka ulkopuolinen olin. Minulla ei ollut merkitystä. Toisaalta yksinäisyys täällä ei haitannut. Ympärilläni olivat kauniit Montanan vuoristot, jotka muodostivat ympärilleni turvallisen muurin kaikkea pahuutta vastaan. Olin vain minä ajatusteni ja mielikuvitusmaailmani kanssa.

Illan hämärtyessä aloin kävellä kohti kotiani. Olin märkä, minulla oli kylmä ja nälkä. Kun vihdoin pääsin ovelleni, hengähdin syvään valmistautuen ottamaan vastaan kaikki ne huudot, mitkä ansaitsinkin.
- Missä HELVETISSÄ oot ollut? äitini karjui ennen kuin ehdin sulkea edes ovea. En vastannut, ohitin vain äitini ja menin kylpyhuoneeseen lukiten oven. Äitini potki ovea raivoissaan. Tänään en jaksanut välittää. Riisuin märät vaatteeni ja heitin ne likapyykkikoriin. Koko kehoni oli sininen ja hampaani kalisivat kylmyydestä. Astuin suihkun alle ja säpsähdin kuuman veden alkaessa valua kehoani pitkin. Olin suihkun alla kauan, en tiennyt millon uskalsin tulla pois turvallisesta lukitusta paikasta. Kiedouduin paksuun pyyhkeeseeni ja avasin varovasti  oven. Äitini ja isäni huusivat toisilleen siitä, kumpi ei osaa kasvattaa lastaan. Yritin hiipiä heidän ohitseen mahdollisimman huomaamattomasti, mutta epäonnistuin.
- Et ole vieläkään kertonut, missä olit! isäni huusi.
- K-kaverilla, änkytin hiljaa.
- Mikset ilmottanut? isäni kysyi hieman lempeämmin.
- A-akkuni loppui.
- Eikai siinä sitten mitään, isäni mutisi ja käveli takaisin olohuoneeseen. Pian sieltä alkoi kuulua äitini huuto siitä, kuinka minulla ei ollut mitään kuria. Juoksin nopeasti huoneeseeni, löin oveni kiinni, heitin pyyhkeeni lattialleni, puin bokserini ja mustan t-paidan, ja heittäydyin sängylleni painaen kuulokkeet korvilleni. Laitoin musiikin täysille ja suljin silmäni. Yritin ajatella kaikkea kaunista pääni sisällä ja lopulta onnistuin. Ajauduin rauhalliseen uneen.

Aamulla heräsin säpsähtäen painajaisesta. Ensimmäisenä mieleeni tuli ajatus, ettei minulla ollut herätystä. Paniikissa kaivoin puhelimeni tyynyni alta ja huokaisin helpotuksesta nähdessäni kellonajan. 6.00, en todellakaan ollut myöhässä. Heittäydyin helpottuneena takaisin makuulleni. Sitten muistin, tänään oli liikuntaa. Luistelua, ja minähän en todellakaan osannut luistella.