Kyyhkysen lento

∆ 8. osa ∆

Kuvan tarkoitus on kuvata Roseyn tunteita/oloa tällä hetkellä.

Scarlett oli soittanut ambulanssin ja naapurin rouva Smith toi minulle viltin. Käperryin siihen ja itkin.

Henry oli käynyt hakemassa isäni ja kertonut hänelle, mutta isäni oli vain häipynyt.

Olin aivan turtana. Yritin nousta ylös, mutta melkein kaaduin. Scarlett otti minusta kiinni ja halasi minua.
"Hän tapaa nyt äitisi", Scarlett sanoi ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltani.
Onneksi minulla oli Scarlett, vahva, kuin puu, jonka juuret ovat syvällä maassa. Hän ei ikinä kaatuisi.

Nyökkäsin ja katsoin ympärilleni. Näin ambulanssin ja ambulanssin miehet, jotka laittoivat Lilyn mustaan pussiin. Hän ei ansaitse tuota, ajattelin ja kuiskasin rukousen pilviselle taivaalle. Toivottavasti äiti pitää hänestä huolta siellä.

Katseeni osui vastakkaiselle kadulle jossa erotin tutun hahmon. En vain saanut päähäni kuka hän oli, mutta tunnistin hänen todella vaaleat hiukset.

Minulle tuli turvaton olo ja lähdin kävelemään taloamme kohti. Kun avasin oven, kodin tuttu tuoksu ei ympäröinytkään minua, vaan sisältä puhalsi kolkko tuuli.
Tämä ei tunnu enää kodille, ajattelin suruissani, kun astuin sisään.

Kävelin ympäri taloa, mutta en löytänyt edes pienimmästäkään nurkasta rakkautta tai toivoa.

Lopulta luovutin ja kaaduin sohvalle, ja katsoin kuviamme.

Keskimmäinen kuva oli minusta, äidistä, isästä ja vastasyntyneestä Lilystä, kun kaikki istuimme äidin sängyllä sairaalassa.
Halusin olla vain se pieni tyttö joka oli odottanut mummin kanssa sairaalahuoneen ulkopuolella kutsua tulla sisään, kun äiti oli synnyttänyt.
Se tyttö, joka sai pidellä sylissään vastasyntynyttä vauvaa.
Ja halusin saada takaisin sen riemun, joka paistoi isän ja äidin kasvoilta.
Mutta se oli poissa lopullisesti.
En enää ikinä löytäisi sitä.
Kaikki oli poissa.