Kyyhkysen lento

∆ 47. Osa ∆

"Autanko?" Max kysyi, kun auttoi minut vanhoille palotikkaille.

Tuhahdin ja lähetin hänelle kielteisiä ajatuksia.

~Tämä on varmasti kiellettyä.~

Keskityin kiipeämiseen, ensin kädet ylös, sitten jalat. Olin kyllä hyvä kiipeilemään, mutta välillä minulla oli heikompi olo ja allamme oli pitkä pudotus.

Emme olleet puhuneet matkan aikana yhtään, Max oli ollut todella hiljainen.

Huokaisin ajatuksissani.

~Emmekö me vain voineet olla ystäviä~, mutta en itsekkään tiennyt oliko se sitä mitä toivoin.

Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että vahingossa astuin oli seuraavasta askelmasta. Kiljahdin ja kerkesin jo ajatella, oliko nyt loppuni. Allamme oli kymmenkunta metriä.

Sitten tunsin lämpimät käsivarret vyötäröni ympärillä. Tarrauduin tikkaisiin ja tunsin kehon painautuvan minua vasten.

Annoin tuulen vireen heilutella hiuksiani, ennen kuin avasin silmäni. Jalkani heiluivat ilmassa, mutta minulla ei ollut putoamisvaaraa. Max oli lukinnut yläkroppani itsensä ja tikkaiden väliin.

Hengitin muutaman kerran syvään ja nostin katseeni Maxiin. Hän katsoi taivaanrantaan, joka oli alkanut valjeta.

~Kiitos~, kuiskasin ajatuksissani, tarkoittaen sitä todella. Vastaukseksi sain hymyn.

"Meidän täytyy kiirehtiä, jos aiomme olla katolla ajoissa", Max sanoi hieman vaivautuneena ja käänsi katseensa taas pois.

Pyöräytin silmiäni:

~No kiukutelkoon!~

Varovasti jatkoimme nousua tikkailla ja viimein pitkän kiipeämisen jälkeen saavutimme katon. Nousimme aivan sen huipulle ja istuimme vierekkäin odottamaan maagista hetkeä.

Ei mennyt kauaa, kun auringon ensimmäiset säteet nousivat kukkuloiden takaa. Henkäisin sen kauneudesta.

"Vau", kuiskasin...