Kyyhkysen lento

∆ 37. osa ∆

Pystytkö kuulemaan minut? kysyin ajatuksissani niin kuvaa kuin pystyin. Max katsoi minua ja hän kurtisteli kulmiaan.

"En kuule ajatuksiasi, jos sitä mietit, mutta pystyn vaistoamaan ne. Se on ihmissusille ominainen piirre", Max sanoi ja käänsi katseensa pois. Hän näytti olevan hermostunut.

"Mutta en ole ihmissusi, vaan pelkkä rakki, kuten Drake sanoi", Max sanoi hiljaa ja hän kuulosti selvästi pettyneelle itseensä.

Kallistin päätäni ihmeissäni. Mikä sitten olet? lähetin ajatuksen Maxin suuntaan. Hän katsoi minua ja huokaisi.

"Isäni on ihmissusi, veljeni oli ihmissusi. Kaikki odottivat minusta alfaa isäni jälkeen, mutta kun täytin kuusitoista, kaikki meki pieleen." Laskin käteni Maxin reidelle.

"Kuusitoista vuotiaana ihmissuden jälkeläisen veri herää, ja jälkeläinen muuttuu sudeksi", Max jatkoi, " mutta en minä miksikään sudeksi muuttunut. Olin vain vaivainen koira, hybridi. Perheeni käänsi minulle selkänsä, kaksoisveljeäni lukuunottamatta. Hän oli tukenani vaikeina aikoina, mutta veljeni kuoli vuosi sitten." Max näytti surulliselle, enkä tiennyt kuinka lohduttaa tätä.

"Kohta tulee kaksi vuotta siitä, kun todistin olevani hybridi", hän huokaisi raskaasti. Maxin ilme oli pelottavan surullinen. Niin iloisen ja pirteän pojan sisällä oli musertunut sielu.

Vaistomaisesti nostin käteni Maxin rinnalle ja suljin silmäni keskittyäkseni. Tunsin kuinka puhdas valo kutitteli sormenpäissäni. Annoin sen virrata niiden kautta Maxin sydämeen. En itse asiassa edes tiennyt mitä tein, mutta Maxin paha olo oli pistänyt vaistoni toimimaan.

Hetken päästä Max henkäisi ja rentoutui. Hän katsoi minua ihmeissään, kuin taivaanlahjaa. "Kiitos", hän henkäisi ja halasi minua.

Maxin käsi puristi lämpimänä omaa kylmää kättäni, kun kävelimme kohti koulua. Kellot olivat juuri soittaneet päivälliskutsun ja oppilaat parveilivat koulun käytävillä, kohti ruokasalia.

Antakaa anteeksi, kun en jaksa etsiä kivoja kuvia näihin...👅
~Rose