Kyyhkysen lento

∆ 39. osa ∆

Beau oli istuutunut laiturin päähän. Hän heilutteli jalkojaan tummassa vedessä. Max jäi hieman jälkeeni, enkä yhtään ihmetellyt. Epäilin, että hän jopa hieman pelkäsi Beauta.

Varovasti astelin laiturilla ja pysähdyin, kun Beau nosti päänsä. Tummat hiukset nousivat parin senttiä laiturin yläpuolelle heilumaan pienessä tuulen vireessä. Aurinko paistoi, vaikka muutama pilvenhattara taivaalla lipuikin. Lempeä kesätuuli heilautti hiuksiani hieman.

"Tiedän, että olet siinä. Kuulin sinut jo aikoja sitten", Beau sanoi tylysti ja käänsi katseensa minua kohti. Hänen ruskeat silmänsä loimusivat, mutta näkyi selvästi, että hän oli itkenyt.

Katselimme hetken toisiamme ja minut valtasi tyyneys.

Mikä sinulla on? kysyin Beaulta, joka mulkoili minua.

Hän käänsi katseensa taivaanrantaa kohti ja sanoi:

"Se ei kuulu sinulle. Sinä olet siihen syypää!"

Beau tulistui ja otti selvästi syvempää henkeä kuin rauhoittuakseen.

Hyvä on, sanoin ajatuksissani, sillä tiesin Beaun kuulevan ne. Mutta voisitko kertoa, miksi minä olen syypää siihen? Ehkä voin korjata tilanteen.

Beau nauroi, ei sydämestään, vaan vain kolkosti, ehkä hieman jopa hysteerisesti. Hän nousi seisomaan ja otti askeleen minua kohti.

Samassa hetkessä tunsin Maxin läsnäolon takanani. Hänen kurkustaan pääsi matala murina.

Ei nyt Max! huusin Maxille ajatuksissani. Beau näytti vielä enemmän vihaisemmalle ja tämä kohotti kätensä. Ihmettelin, mitä hän teki, mutta sitten tajusin, kun kuulin hiljaista uikutusta takaani.
Max oli polvillaan laiturilla ja hän puristi käsillä päätään.

Lopeta! kirkaisin Beaun suuntaan, kun syöksyin Maxin luo.

Otin hänen päänsä syliini, suojellakseni häntä Beaun voimalta. Kun Max rauhoittui, nousin seisomaan luoden uhmakkaan katseen Beauhun.