Pentu raotti silmiään valokiilan häikäistessä ne. Oli myöhäinen aamu, kohta jo aurinkohuippu.
Kissa katseli edessä olevaa valopalloa kirkkain silmin. Ihmeellistä! Hän ei välittänyt, vaikka valon määrä sokaisi hänen silmänsä. Maailma oli kaunis.
Pentu nousi seisomaan ja varjo lankesi tämän silmille. Silloin hän näki: Kallionhalkeamaan paistoi aurinko tehden sen hieman kellertäväksi. Kivinen maa tuntui käpälien alla kovalta.
Missä olen? Tältäkö maailma tosiaan näyttää? Pelkää kiveä ja valoa!
Jostain syystä kissan käpälät olivat hyvin kipeät ja voimattomat. Hän ei tiennyt miksi. Pentu laskeutui takaisin makuulle eikä huomannut, kun kohta jo oli syvässä unessa.
Hunajahäntä viiletti nummilla tavalliseen tapaansa yrttejä keräillen. Tuuliklaanin parantaja oli työnsä touhussa heti aamusta. Hän antaisi oppilaansa vielä levätä.
Taimituuli ketoi aamupartionsa kanssa häätäneensä ketun ja kulkukissoja reviirin rajalta. Kissat häipyivät kallioseinän yläpäähän, kettu taas jatkoi matkaansa Myrskyklaanin puolelle.
Parantaja oli uteliaisuuttaan halunnut mennä tarkistamaan paikan jostain syystä, mutta ennen kun oli päässyt edes sinne saakka, hän oli nähnyt ruohikossa makaavan pienen pennun.
Se oli vielä hengästynyt, joten se oli luultavimmin juossut äskettäin. Käpälässä ja päässä olevista haavoista päätellen se oli myös kaatunut ja lyönyt päänsä. Pentu parka!
Parantajan huolehtiva vaisto oli vallannut Hunajahännän ja tämä oli hoitanut pennun haavoja juuri keräämillään yrteillä.
En voi viedä häntä klaaniin! Kaarnatähti on enemmän kuin vastaan kaikkia, jotka eivät ole täysverisiä Tuuliklaanilaisia.
Hunajahäntä oli päättänyt kantaa pennun halkeamaan kallioseinässä, suojaisaan paikkaan kivenlohkareiden taa, mistä kukaan ei sitä löytäisi. Ei edes ohi kulkeva partio!
Parantaja oli vasta silloin tajunnut, miten suuren päätöksen hän oli silloin tehnyt: Hänenhän pitäisi huolehtia tästä pennusta, kun kerran pelasti sen eikä kehdannut viedä klaaniin. Ei kolmen päivän ikäinen pieni pentu selviäisi maailmassa ilman emoaan, ilman ketään!
Niinpä Hunajahännän olisi nykyään vietävä pennulle joka päivä tuoresaalista, jotta tämä pysyisi hengissä. Ai miten hän tekisi sen ilman, että klaanitoverit ihmettelisivät? No ei mitenkään! Hunajahäntä laittoi koko elämänsä vaaraan vain tämän yhden punavalkoisen pennun takia.
Ja olihan hänellä myös yksi pieni pulma vielä lisää: Naaras ei olisi halunnut näyttäytyä pennulle, sillä silloin se voisi alkaa kyselemään, miksei pääse parantajan mukaan. Hänen olisi vain oltava kuin pennun emo näyttäytymättä tälle ikinä, vaikkei varmastikkaan olisi saanut tehdä sitä parantajan aseman vuoksi.
Mutta tehty mikä tehty, tehtyä ei voi muuttaa.
Oli seuraava päivä siitä, kun Hunajahäntä oli löytänyt pennun. Häntä huoletti edelleen, milloin klaanitoverit huomaisivat hänen kummallisen käytöksensä.
Naaras juoksi kivenlohkareita päin tuoresaaliinpala ja sammalta mukanaan. Hän vei pennulle tällä kertaa myös sammalia, jotta tämä voisi tehdä itselleen makuualusen.
Onnekseen tähän mennessä pentu oli ollut aina nukkumassa, kun hän saapui, mutta kauanko sitä kestäisi? Milloin hän saapuisi juuri silloin, kun pentu olisi hereillä?
Hunajahäntä ravisti päätään ja työnsi ajatukset mielestään.
Hän saapui perille ja kiemurteli kivien välistä halkeamalle. Pentu tuhisi taas unissaan. Onneksi.
Parantaja laski kantamukset suuaukolle ja jäi katselemaan pientä pentua. Miten suloinen se voikaan olla?
Pennullahan ei ole nimeä. Pitäisikö minun nimetä se? Tuskin se muistaa entisestä elämästään mitään, tälli päähän oli hyvin kova.
Hunajahäntä muisteli viettämäänsä aikaa pennun kanssa. Hän halusi sen sopivan pennulle hyvin, kuvaavan ehkä tämän luonnetta, jota kylläkään parantaja ei voinut tietää. Hän halusi myös nimessä olevan jotakin Tuuliklaanilaista muistona aina siitä, miten hän oli hoitanut pentua ja ollut tälle kuin näkymätön emo.
Viima.
"Viima", Hunajahäntä kuiskaili nimeä jos pentu voisi herätessään sen jotenkin muistaa.
Se ei ollut klaaninimi, kuten Viimapentu, koska olihan pentu kulkukissa. Parantaja ei halunnut sekoittaa tämän pennun päätä klaaninimillä, ja sitäpaitsi eihän kukaan olisi häntä nimittämässä oppilaaksi tai soturiksi. Vai olisiko sittenkin?
"Viima", naaras maisteli nimeä kielellään. Kyllä se sopi hyvin tälle punavalkoiselle pennulle.
YOU ARE READING
Soturikissat - Emoton Pentu
Fanfiction"Väärä kissa nousee suureen valtaan, mikä paha enne on. On taisteltava, muuten ei selvitä voi. Veri virtaa lampeen punertavaan - vaan kuka sinne kuolla saa, on se arvoitus ainiaan." Varhaishiirenkorvan aikaan syntyy punavalkea kulkukissapentu, nimel...
