Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 4

Oli aurinkohuippu, ja Viima katseli kauas kaukaisuuteen lempipaikaltaan kivirykelmän korkeimman kiven päältä. Oli kulunut kaksi ja puoli kuuta siitä, kun hän oli tavannut muita kissoja kävelemässä kivirykelmän ohi, jota hän piti reviirinään. Naaras oli siis kolmen kuun ikäinen, ja tämän lihakset olivat vahvistuneet paljon, kun hän oli joka päivä kiivennyt tälle kivelle, jonne hän nykyään pääsi vain parilla loikalla, ja juossut nummien halki jänisten perässä. Niiden saalistusta hän oli sinnikkäästi harjoitellut, siinä kuitenkaan onnistumatta, sillä hänen näkymätön emonsa kävi hänen luonaan nykyään vain hyvin harvoin tuomassa hänelle jänistä syötäväksi, mikä oli Viiman mielestä ehdottomasti parhaimman makuista, verrattuna sammakoihin, mitä hän metsästi itse kivien koloista.

Tänään Viima halusi kuitenkin kokea jotakin uutta. Hän oli lähimaastossa juossut jänisten perässä ruohikolla ja arveli, että muut nummet ja niityt eivät siitä hirveästi poikkeaisi, joten hän päätti suunnata nyt toiseen suuntaan, missä ei ollut vielä ollut.

Hän loikkasi alas kiveltä ja lähti tassuttamaan päättämäänsä suuntaan. Jos kuunteli tarķkaan, saattoi kuulla aina vain voimistuvaa kohinaa. Se herätti pennun mielenkiinnon ja hän välillä teki pieniä juoksupyrähdyksiä päästäkseen nopeammin.

Sitten hän saapui joen rantaan. Kohina kantautui nyt tavallista nopeammin virtaavasta vedestä. Joki oli syvä ja tulvinut hieman leveämmäksi. Viima ei kuitenkaan tiennyt, miltä joen kuuluisi näyttää ja mitä vaaroja noin kovassa virrassa saattoi olla, joten hän käveli aivan veden rajaan uteliaasti.

Miltähän vesi tuntuu? Viima mietti.

Hän kurotti käpälänsä jokeen, mutta ennen kun pentu ehti silmiäänsäkään räpäyttää, virta tempaisi sen mennessään, mikä horjutti naaraan tasapainoa ja hän molskahti jokeen virraan vietäväksi.

Pakokauhu iski salamannopeasti, kun Viiman pää painui pinnan alle. Hän sätki vimmatusti kaikilla neljällä käpälällään, mutta se ei toiminut. Pentu yritti rauhoittaa itseään, mikä oli lähes mahdotonta vedessä, märkänä, pelokkaana, keuhkot ilmaa hinkuen. Sitten hän yritti uimista uudelleen, nyt rytmikkäämmin ja voimakkaammin.

Yllätyksekseen se toimi, ja äkkiä Viiman pää jo rikkoin veden pinnan. Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun aallot pyyhkivät naaraan pään yli aina uudelleen ja uudelleen.

Sen verran, mitä pentu näki aaltojen läpi, edessä häämötti jotakin kuin joen tukkeena. Ei kestänyt kauaakaan, kun Viima jo paiskautui päin kiveä, satuttaen selkäänsä. Hän soljui astinkivien välistä, eikä saanut niiden sileästä pinnasta otetta, ennen kun ne olivat jo liian kaukana.

Matka jatkui alavirtaan, eikä penkereen luo pääsystä ollut toivettakaan niin kovassa virtauksessa. Viima kulutti voimansa räpiköidessään pitääkseen päänsä pinnan yläpuolella. Kohta hän ei jaksaisi enää, vaan hän joutuisi antautumaan veden armoille.

Silloin pentu sai taas tällin selkäänsä. Tätä iskua hän ei ollut osannut aavistaa. Naaras oli oppinut viimekerrasta, että nyt kannattaisi olla nopea. Hän käännähti vedessä ympäri ja yllättyi nähdessään, että oli törmännyt joen penkereeseen. Viima tarrasi ruohikkoon kyntensä ja hilasi itsensä kuivalle maalle.

Naaras oli hyvin helpottunut päästessään pois vedestä ja ravisteli pisaroita turkistaan. Sitten hän katseli ympärilleen ja hämmentyi, miten pitkälle virta oli häntä kuljettanut. Hän oli jonkinlaisella saarella, jolla kasvoi puita. Edessään hän kyllä näki tutun näköiset nummet, mutta sinnekkin päästäkseen olisi ylitettävä joki. Muualla ympärillä oli pelkkiä puita, mitkä eivät Viimaa niin houkutelleet, eikä hän tännekkään haluaisi jäädä, joten ainoa vaihtoehto olisi uida virran yli.