Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 25

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkiven alle klaanikokoukseen!"
Illan aikana parantajat olivat palanneet leiriin ja näille oli kerrottu tapahtumista. He olivat pahoitelleet kovasti, kun eivät olleet olleet paikalla ja käyneet Suotähden luona välittömästi. Silloin koko klaanille oli varmistettu, niinkuin oli epäiltykin, että se oli ollut päällikön viimeinen henki. Parantajat olivat myös löytäneet rastaan sisältä myrkkykatkoa, lähes yhtä myrkyllistä yrttiä kuin kuolonmarjat. Viimaruusu ei ollut koskaan aiemmin kuullutkaan moisesta yrtistä, mutta silti hän oli sitä suuremmalla syyllä edelleen vielä vahvemmin syytettynä myrkytyksestä hänen pienimuotoisen yrttitietämyksensä takia. Häntä vain mietitytti, kuinka silloinen Varishammas oli saanut tietää yrtistä, kylläkin lähes varma vastaus oli parantajat. Viimaruusu pystyi hyvin kuvittelemaan soturin keskustelemassa Ruskatassulle, ja tältä oli sitten lipsahtanut jotakin väärien korvien kuultavaksi, kuten oli joskus aiemminkin käynyt. Naaras melkein jopa halusi sääliä parantajaoppilasta.

Lähes heti oli Suotähden ruumis kannettu aukiolle ja oltiin pidetty valvojaisia. Varistähti oli käynyt Kuulammella hakemassa henkensä ja nimensä sillä välin. Nyt tuore päällikkö oli kutsunut klaanin koolle ja varmasti suunnilleen kaikki tiesivät, mitä oli tulossa. Yö lähestyi kuuhuippua, oli uuden varapäällikön aika.

"Sanon nämä sanat Tähtiklaanin silmien alla, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintani." Varistähti ulvahti juhlallisesti. "Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Hallaliekki!"
Hallaliekki!?  Viimaruususta tuntui, että häntä olisi lyöty kepillä päähän.
"Mutta hänhän pääsi vasta soturiksi, eikä hänellä ole ollut vielä oppilsta!" naaras huudahti ajatuksensa ääneen Varistähden tyttären astellessa eteen ylpeänä, ja sai aikaan myönteistä jupinaa klaanitivereiden keskuudessa.
"Viimaruusu, muistutan, että päällikön arviointikykyä ei arvostella, sekä klaanipäällikön sana on soturilaki", Varistähti naukaisi kiveltä viileästi. "Ja oikeastaan, Viimaruusu, et oikeastaan ansaitsisi edes olla täällä." Päällikkö kuulosti samaan aikaan siltä, että hän oli vasta nyt tajunnut, kuka huutaja oli ollut, mutta myös samaan aikaan siltä, että hän oli harjoitellut puhettaan aiemmin.

Viimaruusu ei vastannut mitään, vaan antoi Varistähden sanoa asiansa loppuun.
"Murhasit Suotähden-"
"Ja mikähän oli motiivina?" Viimaruusun oli pakko keskeyttää.
"Kuka sinusta nyt ikinä tietää-"
"Kuka tahansa tietää, että pidin Suotähdestä enemmän kuin sinusta. Miksi olisin halunnut auttaa-" Viimaruusu tiuskahti taas keskeyttäen päällikkönsä.
"Vaiti!" Varistähti mylväisi. Nyt oli hänen vuoronsa keskeyttää soturi. "Ethän arvostele päällikköäsi? Sanani on soturilaki, niin kuin sinun kuuluisi jo tietää, eikä minua keskeytetä noin vain."
Päällikkö piti tauon, aivan kuin olisi muistellut, mihin ooi jäänyt. "Mutta, kuten sanoin, tapoit Suotähden, käyttäydyt häpeällisesti päällikkösi edessä ja vastustat päätöksiäni, olet kulkukissa, eikä sinun alunperinkään kuuluisi olla täällä! Saat häipyä nyt. Hallaliekki, vie hänet Kuusiaukiolle ja varmista, ettei hän palaa. Tästä lähin on jokaisen velvollisuus hyökätä tämän kissan kimppuun, jos hän tunkeutuu askeltakaan reviirillemme!" Varistähti julisti.
Viimaruusulta meni hetki aikaa tajuta, että hänethän oli juuri karkoitettu. Noin vain.

Naaras koetti vielä viimeistä kertaa saada katsekontaktin Yötuuleen, Käärmekynteen sekä Nopsapilveen ennen, kuin Hallaliekki tuli jo ja tuuppi hänet ulos piikkihernetunnelista.

Viimaruusu koetti sulatella asiaa vielä matkallakin kokoontumispaikalle. Mitä nyt? Hän oli koko elämänsä asunut klaanissa lukuunottamatta muutamaa kuuta. Minne hän menisi? Millaista oli elää ilman leiriä, reviirejä, vihollisia ja Tähtiklaania? Eihän hän tuntenut ketään klaanien ulkopuolelta ja muista klaaneista niistäkin vain muutamia.

Naaraat loikkasivat kuivaan jokisolaan ja sieltä ylös penkereelle. He kulkivat vielä hetken hiljaa eteenpäin, kunnes saapuivat kokoontumispaikalle. Kuu heijastui kapeana kynnenviiltona lammen tyynestä pinnasta Viimaruusun sinisiin silmiin. Hallaliekin päivänvalossa lumivalkea turkki väreili nyt hopean eri sävyissä. Kuusiaukion kuuset heittivät mustia varjoja aukion reunamille, minne kuun valo ei ylettänyt.

"Nyt kun kerran sinä olet soturilain ulkopuolella, voin viimein hyökätä rauhassa kimppuusi!" Viimaruusun takaa kuului yhtäkkiä Hallaliekin kimakka ääni. Naaras ehti juuri ja juuri käännähtää ympäri, kun valkoinen soturi oli jo loikannut häntä kohti meripihkat silmät palaen ja rapaisi Viimaruusua silmäkulmaan. Tämä ärähti säilyttäen tasapainonsa ja kynsi vastaukseksi vastustajansa jo valmiiksi repaleisia korvia verille, jotta valumat voisivat peittää tämän näkökenttää. Hallaliekki hypähti sähähätäen kauemmas, Viimaruusun häntä viuhui ilmassa vihaisesti. Vasta nimetyn varapäällikön ei kuitenkaan tarvinnut levähtää kauaa, vaan pian hän oli taas Viimaruusun kimpussa hampaat ja kynnet terävinä.

Viimaruusu oli jo pienenä oppinut, kuinka hyvä Hallaliekki oli hämäyksen lajissa. Vaikka hän olikin soturin kanssa harjoitellut monia kertoja, hän lankesi silti niihin useammin kuin kerran taistelun aikana. Muutamaan kertaan punavalkea naaras tuli paiskattua maahan ja hän olisi melkein jo halunnut luovuttaa, mutta saikin sitten taas nopeasti yliotteen itselleen.
En voi luovuttaa noin vain. Tämä ei ole mikään taisteluharjoitus, Hallaliekki on ihan tosissaan! 

Naaraat olivat kamppailussa kovinkin tasavertaisia. Näkemän mukaan Hallaliekkiä oli itseä kiinnostanut taisteleminen kovasti jo pienestä, Viimaruusun mestari oli taas opettanut hänet sellaiseksi, yhtä hyväksi kuin pesätoverinsa. Molemmilla oli arpia ja vammoja joka puolella ja turkit aivan veressä, mutta siitä huolimatta nuoret soturit taistelivat sinnikkäästi lähes auringonnousuun asti.

Joka paikkaa kirvellen ja hengästyneenä Viimaruusu mätkäisi Hallaliekin viimeistä kertaa maahan, vaikka hänen jokainen jäsenensä pani vastaan. Hän porasi kyntensä verestä vaaleanpunaiseen turkkiin ja varmisti, ettei soturi pääsisi nousemaan enää tämän vastaan väännöstä huolimatta. Viimaruusu kumartui hitaasti Hallaliekin pään ylle ja kuiskasi matkien valkean naaraan sanoja: "Ja nyt kun kerran minä olen soturilain ulkopuolella, voin rauhassa tappaa sinut."

Viimaruusu ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan olevansa tässä tilanteessa. Tällä kertaa oikeasti tappamassa jotakuta kylmäverisesti. Mutta hänen oli pakko, tai muuten hän kuolisi itse. Hallaliekki oli ihan tosissaan.

Aikailematta Viimaruusu porasi hampaansa syvälle pesätoverinsa niskaan. Verta pulppusi suuhun, mutta siihen hän oli tottunut jo taistelunkin aikana. Nopeasti Hallaliekin murina ja huohotus lakkasi, kunnes tämän kyljet lakkasivat kohoilemasta kokonaan. Hän ei heräisi enää ikinä. Ikinä.