Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 5

Viima päästi voitonriemuisen ulvaisun. Hän oli saanut saaliikseen särjen. Jokin oli saanut pennun yrittämään kalastusta aina siihen asti, kunnes hän saisi saalista.

Nyt naaras kantoi kalansa kotiin. Hän oli jo neljän kuun ikäinen, mikä tarkoitti, että pentu oli harjoitellut kalastusta kuun ajan, melkein joka päivä. Eikä hän ollut myöskään unohtanut jänisten metsästämistä, missä hän ei ollut kylläkään vieläkään onnistunut. Jänikset tuntuivat olevan aina häntä vähän nopeampia, mikä tietysti turhautti naarasta.

Viima upotti hampaansa kalaan kiviröykkiölle päästyään. Hän irvisti vetelälle maulle, joka tulvi suuhun heti. Maussa oli jotakin samaa, mitä sammakoissa, mutta sammakot muistuttivat enemmän jäniksien makua, joka tietysti tarkoitti sitä, että sammakot olivat pennun mielestä paremman makuisia. Oikeastaan, jos totta puhutaan, Viima ei välittänyt kalan mausta sitten pätkääkään, joten jätti lopun osan syömättä. Tai ehkä siihen tottuu? naaras mietti. Ei. Ei kuitenkaan.

Viime päivät olivat olleet jostain syystä poikkeuksellisen kuumia. Viherlehti oli tullut ja sen aurinko porotti kuumana korkealta taivaalta. Tänään oli yhtä lämmin päivä, eikä nummilla ollut mitään, missä olisi tarpeeksi varjoa. Aurinkohuipun aikaan, milloin oli kuuminta,  kivienkin varjot olivat lyhyitä, kun taas aamuin ja illoin niiden varjot olivat pitkiä, mutta silloin ei ollut myöskään yhtään niin läkähdyttävän kuuma, mitä päivisin.

Myös sammakoita oli vähemmän. Ne olivat luultavasti loikkineet kivikolta johonkin viileämpään paikkaan. Mutta riistan kaikkoaminen tarkoitti silloin myös sitä, että Viima ei saanut syödäkseen enää yhtään niin paljon kuin aiemmin, joten hän oli alkanut laihtua. Joen virtaavasta vedestä oli hankala nähdä kuvajaistaan, mutta pentu oli lähes varma, että hänen kylkiluunsa piirtyivät jo turkin alta.

Viima mutristi suutaan. Tämä kuvottavan makuinen kala olisi ehkä hänen päivän ainoa saaliinsa, minkä hän saisi. Nälässä ei kannattanut elää, joten naaras pakotti itsensä hotkimaan saaliinsa loppuun.

Syötyään Viima lähti taas joelle, tällä kertaa juomaan. Hän latki makeaa vettä niin paljon, kuin jaksoi. Joki oli viime kuusta taas kaventunut normaaliin kokoonsa. Ehkä sen yli pystyisi uimaan?

Viileä vesi loiski pennun käpälien juuressa. Se houkutteli puoleensa sen viileyden vuoksi. Ehkä Viima pystyisi kestämään kastumisen, mikäli vedessä olisi viileämpää, mitä nyt maan päällä auringon porottaessa suoraan pilvettömältä taivaalta. Vastarannalla näytti myös siltä, että siellä puut varjostivat mukavasti maata, eli ehkä siellä voisi olla paljonkin viileämpää.

Viima hengähti syvään ja loikkasi veteen. Hänen turkkinsa kastui salamannopeasti, mutta siitä huolimatta vedessä oli paljon viileämpää, mitä maalla. Pentu ui eteenpäin minkä jaksoi. Vaikka vedessä olikin ihanan vilpoista, naaras halusi silti nopeasti takaisin maalle. Hänen onnekseen vastarannan törmä näkyi jo kahden hännänmitan päässä.

Viima kampesi itsensä törmälle ja tassutti puiden varjoon. Nyt pennulla oli jo paljon parempi olo. Hän katseli syvälle metsään ja päätti, että pysyisi vain tässä joen rannassa, mistä hän osaisi takaisin pesälleen halkeamaan.

Yhtäkkiä Viima kuuli takaansa käpälänaakelia. Hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut lähestyviä kissoja. Pentu yritti juosta lähimmän puun juurakkoon piiloon, mutta hänet oli jo nähty.

"Hei, tuolla on joku!", yksi kissoista naukaisi nähdessään vilaukselta punavalkeaa turkkia.
"Eikai Tuuliklaani ole tullut rajan yli?" toinen murisi.
Neljä kissaa juoksivat sinne, missä olivat nähneet Viiman.

"Mutta sehän on pentu!", valkoturkkinen kissoista hihkaisi tuijottaen pelokasta naarasta ihmetyksissään.
"Hän haisee aavistuksen Tuuliklaanilta, lisäksi hän on vielä märkä, eli hän on uinut meidän puolellemme. Eivät Tuuliklaanilaiset näköjään osaa pitää pentujaan leirissään." Tummanharmaa kolli työtyi joukon eteen.